Porvoosta ponkaiseva Lunar Path jatkaa omakustanteiden sarjaa julkaisten nyt ensimmäisen täysipitkän albuminsa Memento Mori. Kollega Heino odotteli bändin pari vuotta sitten julkaistun Broken World -EP:n arviossa, että yhtyeen seuraava tuotos olisi jo jotain muuta kuin omakustannetta, mutta niin vain bändi on joutunut tuomaan ensimmäisen pitkäsoittonsakin julki itse.

Valitettavasti joudun sanomaan, että en ihmettele, miksi Lunar Path ei vieläkään kelpaa levy-yhtiöille. HIM / For My Pain... / Lacuna Coil -akselilla liikkuvaa naislauluvetoista melodista metallia soittavalla bändillä on vielä huimasti petrattavaa biisinkirjoituspuolella, ja vaikka viimeisestä raidasta puolet on turhanpäiväistä outrosuhinaa saattamassa levyn ”kivaan mittaan”, varsinaiselle musiikillekin jää mittaa yli tunti, ja ryhmä on haukannut liian suuren palan tehdessään debyytistään turhan pitkän kakun. Memento Morille on myös haalittu aimo annos vierailevia muusikoita, joista ei ole pelastamaan keskinkertaisuudessa rypevää albumia. Yhtyeen ohella osaamisensa levyn varrella pääsevät esittämään JP Leppäluoto (Charon, Harmaja), Attila Csihar (Mayhem), Tuomas Saukkonen (mm. Before the Dawn, Black Sun Aeon, Dawn of Solace) ja Antti Leskinen (Fatal Sound Project).

Hitikkäät Promise Me ja We'll Be There lupailevat vielä kohtuullista laatua, mutta seuraavien rallien myötä vajotaan, jos nyt ei sentään syvälle suohon, ainakin vähemmän aurinkoisille laduille. Albumin yleinen ilme on se, että avaus suoritetaan tarttuvaan ja helppotajuiseen malliin, ja levyn edetessä biisit muuttuvat synkemmiksi ja hankalammiksi tapauksiksi. Hämyisimmillään bändi on The Only Way Out Is Through'n ja Attila Csiharin vierailun siivittämän Walls Are Whisperingin aikana, kunnes Close the Door palauttaa ryhmän taas hetkeksi valoisammalle polulle. Balladilla kuullaankin albumin parhaimmistoon kuuluvia melodioita, ja levyn loppupäässä laaduntarkkailu on muutenkin onnistunut yhtyeeltä taas paremmin, sillä Drag Me Down to Hell ja River Runs Deep jättävät ihan hyvän maun saattaessa levyn loppuunsa.

Muutamat onnistumisen hetket tekevät levyn ilmeelle todella hyvää, mutta liian suuri osa reilun tunnin paketista palaa niukin naukin tyydyttävän materiaalin parissa. Aika näyttää, pystyykö Lunar Path vielä joskus paiskaamaan kokonaisella albumillisella otollista tavaraa, mutta tällä hetkellä lukuisten minijulkaisujen, ja nyt myös yhden täysipitkän, täyttämän viisivuotisen elämän elänyt yhtye kaipaa vielä huolellista kypsyttelyä.