Ruotsalaisen progejätti Opethin kymmenes täyspitkä levy on nimensä mukainen: sillä kuuluu vahvana pinnassa kaikki seitsemänkymmentäluvun proge, joka yhtyeen päämies Mikael Åkerfeldtiin on vaikuttanut vuosien saatossa. Eikä ole salaisuus, että Åkerfeldt on viime vuosina kuunnellut ahkerammin Yesia, Camelia, King Crimsonia ja Wigwamia kuin death metallia.
Siitäpä on syntynyt paine, joka purkautuu tällä levyllä. Deathmetallia ei Heritagelta löydy sentin jeniä. Kauhistukaa, dm-fanaatikot. Tämä ei estä silti Opethia tekemästä yhtä uransa merkittävimmistä levyistä.
Opeth heittää kierrepallon, joka vie kuulijansa 70-luvun sfääreihin kuitenkin kuulostaen edelleen omalta itseltään. Åkerfeldt poimii parhaat kikat omilta idoleiltaan ja tekee niiden avulla uudenlaista Opethia, joka ei kuitenkaan ole pelkkää kumartelua esikuville, vaikka Faminen huilusoolo herättää vahvoja Jethro Tull –viboja.
Myös 70-luvun progen, ja Opethin hengessä, menee levyn avautumisen vaikeusaste. Ensimmäisillä kuunteluilla levystä ei jää oikein mitään käteen, mutta useammilla kuunteluilla nyanssit alkavat avautua ja kappaleet puhua omaa kieltään. Kärsivällisyys on avain Heritagen maailmaan.
Levyn dynamiikka on entistä syvempi ilman death metal –elementtejä. Pakottamaton Opeth maalaa hyvin vakuuttavasti, ja yhtye osaa edelleen olla raskas. Jos ilmaisun paletti on toisesta päästä kaventunut, on se toisesta laajentunut. Esimerkiksi Häxprocess-kappaleen dynaamiset vaihtelut ovat jotain, mitä en ole yhtyeeltä oikeastaan kuullut sitten Damnation-levyn.
Dynamiikan muutos kuuluu myös äänimaailmassa. Koskettimien rooli on Heritagella entistä suurempi, ja Per Wiberg ei olisi voinut parempaa perintöä yhtyeelle jättää kuin levylle soittamansa osuudet. Heritagen kitarasoundit ovat esikuvia kumartavat, ja lievänä kuriositeettina voi todeta, että silloin kun Martin Axenrot innostuu polkemaan tuplia, ne todella huomaa siksi, että eihän 70-progessa basarit paljoa paukkuneet.
Heritage on vahva kokonaisuus, joka avautuu hitaasti, mutta kappalemateriaalinsa puolesta on luotu kestämään useita kuuntelukertoja. Oikeastaan tämä levy on vasta se todellinen vedenjakaja, sillä vanhaan dm-Opethiin rakastuneiden on helppoa vihata tätä levyä. Jos omasta kuunteluhistoriasta puolestaan löytyy King Crimsonin kaltaisia yhtyeitä, hyppy uuteen Opethiin on kivuton. Siksi arvostan tuotosta kovasti. Aika silti näyttää miten Heritage istuu osana Opethin diskografiaa. En nimittäin usko, että Åkerfeldt palaa tältä tieltä kovin herkästi takaisin örinä-Opethin pariin.
21.09.2011, Niko Kaartinen |
