Norjalainen D'AccorD kuulostaa siltä kuin se olisi jämähtänyt aikakonematkallaan vuoteen 1973 ja jatkanut suoraan siitä mihin Jethro Tull ja Museo Rosenbach jäivät progeklassikoillaan A Passion Play ja Zarathustra. Yhtyeen toisella pitkäsoitolla on siis tarjolla sävelkieleltään ja soinniltaan vanhakantaista progea, jossa teemat ovat pitkiä ja lähes läpipääsemättömiä, mutta avautuessaan sitäkin palkitsevampia.

Näinä päivinä, jolloin progressiivisen rockin harrastajilla on monia toisistaan poikkeavia määritelmiä genrelle, D'AccorDin vanhakantainen proge puhaltimineen ja vintage-soundeineen saattaa kuulostaa liiankin regressiiviseltä. Toisaalta yhtä montaa modernin progenystävää kohden löytyy myös joukko niitä, joiden mielestä sävelkieli, jota Jethro Tull käytti Thick As A Brickillä ja A Passion Playllä, jäi kehitystyössään kesken ja sitä D'AccorD on jatkanut omalla Helikellään.

Lähes autenttisen 1970-luvun alulle kalskahtavan kokonaissoinnin ohella päähuomio levyllä kiinnittyy kappaleet säveltäneen solisti-huilisti Daniel Maagen omaperäiseen ääneen, joka on fraseerauksiltaan lähempänä Bobby Lieblingiä (Pentagram) kuin Ian Andersonia (Jethro Tull). Ironista kylläkin, juuri lauluosuudet muodostuvat D'AccorDin kompastuskiveksi, sillä Maage ei ole järinkään kaksinen solisti saati hyvien laulumelodioiden kirjoittaja. Instrumentaaliset teemat ovatkin sitten kokonaan toinen juttu, ja etenkin kosketin- ja kitaravoittoiset instrumentaaliteemat hienoine kehittelyineen ovat levyn parhainta antia.

1970-luvun alkua haikaileville retroilijoille Helike on mitä tutustumisenarvoisin teos, mutta modernimpaa kehitystyötä janoavien progenystävien kannattaa suosiolla odottaa Norjan suunnalta White Willow'n seuraavaa levyä.