Jos on Norjan suurinta kulttuurivientituotetta, black metalia, plagioitu ulkomailla, eivät norjalaiset itsekään ole ryöstökalastuksesta tunnetusti pidättäytyneet. Niin Ljå-yhtyeestä, Urgehalista kuin Kvelertakistakin tutuksi tulleen Djevel-kolmikon verkot eivät onneksi ole niitä pienisilmäisimpiä, mutta mitään varsinaisia vonkaleitakaan ei Dødssangerilla Norjanmerestä ylös kiskota.

Levyn tuotanto on varsin uskollista tyylilajin norjalaisille juurille, mitä nyt peltisoundit kuulostavat sähäkyydessään lähes tietokoneavusteisilta. Itse asiassa kokonaissoundi valahtaa vähän tylsänkin puolelle - varsinkin kun bändi sirkkelöi valtaosan albumista täysin tavanomaisimpien TNBM-tehdasasetusten mukaisesti. Säveltäjä-kitaristi Trond Ciekalsin vahvasti kaiutetut puhtaat laulut tuovat mukaan oman kylmän shamaanisen ulottuvuutensa, eikä megafoniefektillä ryyditetyissä lauluissa levyn loppupuolella ole myöskään mitään vikaa. Nimenomaan hieman Burzum-henkisiin, hitaampiin riffeihin tuo efekti luo suorastaan komean tunnelman. Kverletak-hemmo Erlend Hjelvikin räkäisempi ulosanti jää puolestaan valitettavasti vain kelvolliselle tasolle.

Hieman Taaken tyyliin Djevelin black metalissa on hienoisesti folkahtava pohjavire, joka tulee esille esimerkiksi yhdessä levyn parhaista raidoista, Da Kvinnene Brantissa. Tämäkin biisi herää tosin kunnolla henkiin vasta puolivälin tienoilla. Myös Paakallelsenin ripeät osuudet kuulostavat toimivilta, kun taas hitaammat pätkät ovat lähinnä puisevia. Pitkähkön Vi Malte Verden I Sortin neljän minuutin mittainen hidas väliosa on puolestaan huomattavasti mielekkäämpää kuunneltavaa kuin kappaleen nopeammat riffit. Paktens End - I Satans Eien hitaat osuudet on veistetty samasta Burzum-puusta kuin kasiraidalla, mutta kohtuullisesti tuntuu sama resepti edelleen toimivan.

Kokonaisuudessaan Djevelin osumatarkkuus on kuitenkin vielä sattumanvaraista, eivätkä tyylilliset ratkaisutkaan aina tunnu täysin perustelluilta. Tästä seuraa se, että etenkin vauhdikkaampi sirkkelöinti kuulostaa toisinaan itsetarkoitukselliselta. Varsinaisesti mieleenpainuvia biisejä ei lätyllä ole yhtään, mutta lähimmäksi pääsevät juuri Da Kvinnene Brant ja Vi Malte Verden I Sort. Kun tyyli on kaikkinensa näinkin tyköistuva, ei biisien vyötäisille saisi kertyä yhtään ylikiloa. Djevelin pitää siis vastaisuudessa saada jalostettua omaksumansa tyyli tiiviimpään ja omintakeisempaan muotoon, niin universaalia on sen esittämä musiikki vielä debyytillä.