Ei ole muuten hetkeen tullut vastaan samalla tavoin ylisanoilla ja hehkutuksilla keulivaa promosaatetta kuin saksalaisen Gernotshagenin kohdalla. Vuonna '99 nimellä Grafen von Gleichen startanneen yhtyeen vasta kolmas täyspitkä Weltenbrand on kuulemma kovasti odotettu ja briljantti spektaakkeli, ja kaikkien odotus on nyt sitten vihdoin palkittu. ”The truly breathtaking gigantic musical goodness of this terrific epic grand masterpiece” kertoo saate tämän ”Thuringian Pagan Metal” -aktin uutukaisesta. Kovat siis piipussa ja hommalle lyöty massiiviset raamit jo heti kättelyssä.

Levyn aloittaakin suorastaan pakahduttavan omaperäinen sateen ja rantaan törmäävien aaltojen yhteisleikki, jotka akustisen kitaran kaihomielisyyden ja lämminhenkisen huilun myötä muuttuvat taisteluhenkeä ennakoivaksi poutasääksi majesteettisille lakeuksille. Silmänkantamattomiin kantautuvat nurmikentät odottavatkin kohta voittonsa vihollisestaan ottavan germaanikansan nousua uuteen, esi-isiään kunnioittavaan loistoon ja kukoistukseen, joista viestivät kauniilla yhtyeen äidinkielellä kuiskitut viisauden sanat kaukaa muinaisuudesta ammentavien sointujen yllä. Fantastisen intron siivittämänä käydäänkin jo kohti voimaa ja kunniaa vievää mittelöä, jossa hevosen lailla etenevä lyömäsoitinten kulku ja vastustajan kalloihin mäjähtävien sotakirveiden raskastekoisuutta mukailevat kielisoittimet murjovat tietä eteenpäin matkalla uuteen nousuun.

Tai sit ei ihan.

Ei voi tietää, onko saatteen teksti raavittu millaisissa kamoissa kasaan, mutta ei liene epäselvää jo heti alkuun, että överiksihän lafka on sanavalinnoissaan vetänyt täyslaidallisen kautta. Käytännössä kyseessä on nimittäin hyvin tyypillinen ja tavanomainen keskieurooppalainen pakanametallin edustaja, jolla musiikillinen pohja on totutusti black- ja death metalissa, ja aihepiiri niin ikään tuttuun tapaan germaanimytologian ja -historian kuvissa ja tunnelmissa. Yhtyeen arsenaalissa on odotetusti mm. akustista kitaraa, koskettimia ja hiukan puhallinsoittimiakin, etupäässä kuitenkin raskasta kitarointia, rääkyvokalointia ja matalampaa murinaa, puhdasta vokalointia sitäkään unohtamatta. Tempossa kuljetaan keskinopeuksisen junttauksen, ripeämpien laukkakomppien ja tuplabasaripoljentojen sekä vielä jokusen blastimmankin kohdan väliä. Melodioissa tavoitellaan tyylille uskollisesti majesteetillisia, eeppisiä ja monenlaisia battle fieldejä maalailevia sfäärejä, ja ensisijassa mennään mollivoittoisemman soundin merkeissä.

Teknisesti levy on nykypäivän odotusten mukaisesti varsin moitteetonta jälkeä, mutta jota on sitäkin saatetekstissä tarvinnut vielä erikseen alleviivata ”really bombastically sounding top production” -lausunnolla. Miten sen nyt ottaa; samaa tasoa tämän kanssa on aika moni muukin levy nykyään. Laulaja osaa toki hommansa eli rääkyä, murista ja hoilata asiaankuuluvan oloisesti, mutta ”shockingly expressive strong and glorius changeable vocal master” menee siinä mielessä huti, että kaveri vetää etenkin puhtaita falskisti useamminkin kuin vain kerran. Ihan hieno äänenväri ja toimiva laulutekniikka useimmissa paikoin noin muuten, mutta perkele ei se oikeasti ihan noiden sanojen arvoinen laulusankari kumminkaan ole. Rujompi ulosantinsakaan ole kuin ehkä geneerisintä raakkua ja korinaa vähään aikaan.

Biisit itsessään eivät tarjoa mitään, mitä ei olisi näihin päiviin tultaessa kuultu jo lukuisat kerrat ja pirusti paremmin ja omaperäisemmin tehtyinä jo kymmenienkin muiden bändien toimesta. Sävelkulut ovat totaalisen ennalta-arvattavia, kappaleet itsessään eivät turhan paljon toisistaan edes eroa, intro aiheuttaa myötähäpeää, outro on mitäänsanomaton ja loppuu nokkelasti nuotiotulen rätinään, ja suoraan sanottuna levyn materiaali on kokonaisuudessaan oikeasti todella tyhjänpäiväistä taistelumetallidiipaa. Helvetin tylsää ja puuduttavaa kuunneltavaa alusta loppuun sanon mä. Saatteen kovasti lupaama ”an intense enjoyment matter with no loss or sign of abrasion” on sen verran jämäkkä osoitus jopon täydellisestä karkaamisesta jengin lapasista, ettei tässä vaiheessa jaksa enää edes hymyilyttää.

Kaksi pistettä siksi, että promoa ei ole pilattu piippauksilla ja että levyn takana ei ole tällä kertaa sellaista 30-päistä ihmisjoukkoa, kuten yhdessä vaiheessa tuntui monien pakanaproggisten kohdalla olevan. Nehän olisivatkin kruunanneet tämän vedätyksen ihan sata-nolla ohitse kaiken muun.