Pitäisihän se jo tähän ikään mennessä tietää, ettei nimi miestä pahenna. Siitäkin huolimatta Jonathan Sanders on valinnut yhden miehen yhtyeelleen maailman typerimmän nimen, joka kuulostaa bändinnimen sijaan lähinnä Von Hertzen Brothersin musiikin määritelmältä (mihin se kyllä sopisikin mitä kernaimmin).

Karmiva kansi ja kehno nimi kätkevät sisuksiinsa mitä mainioimman ja tutustumisenarvoisimman hengentuotoksen, josta välittyy niin sydän vereslihalla tehdyn taiteen maku kuin vilpitön tekemisen ilo.

Undonelta käy ilmi, että Sanders on kohtuullisen taitava multi-instrumentalisti ja vakuuttava solisti, joka ei epäröi itsensä peliin pistämistä. Persoonallisuus välittyy kappaleista ja se korvaakin monesti soittotekniset rajoitteet.

Siitäkin huolimatta, että levy on melkoinen tyylilajien sillisalaatti, se pysyy koossa. Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta, All In The Dark ja At The First Glance, kuulostavat siltä kuin Neal Morse ja Neil Young olisivat lyöneet hynttyyt yhteen. Undone puolestaan kuulostaa siltä kuin Billy Joel, Journey ja vanha 1970-luvun Genesis olisivat päätyneet tekemään yhteistyötä. Billy Joelin vaikutus kuuluu pianoballadissa Antiquated Love Song, jonka liialliseen imelyyteen sortumisen onnistuu estämään komea Mellotron-soitanta. Neal Morsen linjoille Sanders palaa kappaleessa Strange, jonka instrumentaatio on pidetty pelkistetyn naivistisena.

14-minuuttisesta Concerto For The Original Sinnersistä Sanders on tehnyt 1970-luvun loppuun kulkeutuvan aikamatkan, jonka soinnilliset ja tyylilliset ratkaisut mukailevat pitkälti kyseisen aikakauden Genesistä ja yhtyeen entisten jäsenten soolotuotantoa. Uskomatonta kyllä, instrumentaalimammutti sähköpainoineen ja hackettmaisine kitaraulvotuksineen istuu muun materiaalin joukkoon rikkomatta kokonaisuutta. Samoissa tunnelmissa päättyy levy, jonka viimeiseksi kappaleeksi on valittu sähköpianolla säestetty Lament. Loistavaa!