Puolalainen Kruk esittää klassista hardrockia. Siinä olivatkin miltei kaikki hyvät uutiset. Bändin kitaristi esittää erinomaisia sooloja ja kosketinsoittaja vielä parempia ja yhtyeen soundi on miellyttävä, mutta muilta osin ei olekaan kehumista.

Sävellykset ovat heikkoja ja vievät koko paketin arvosanaa reilusti alas. Biisejä voisi jopa kutsua epäbiiseiksi, sillä niin vähän niissä on kertosäkeitä tai muuta tartuntapintaa. Solistia on siunattu paitsi persoonattomalla äänellä, myös genreen nähden vaatimattomilla äänivaroilla. Niinpä ei olekaan ihme, että yhdellä biisillä vierailee itse Doogie White, mutta voi, miten alas onkaan vajonnut solisti, joka vielä 15 vuotta sitten keekoili Ritchie Blackmore’s Rainbow’n keulilla. No, Doogielta on piakkoin ilmestymässä soololevy tämänkin hevonkukun julkaisseen lafkan kautta, joten vierailu ei ihmetytä. Eikä se edes ei ole millään tavalla levyn kohokohta. Moiset ovat vähissä.

Kun Kruk oikein innostuu, fiilis on hyvä ja jo kehuttujen kitaristin ja kosketinsoittajan pitkät soolot ovat nautittavaa kuunneltavaa. Viimeisenä ilmoille kajahtava versio Tina Turnerin hitistä Simply The Best puolestaan haiskahtaa epätoivoiselta hitinmetsästysyritykseltä, varsinkin kun versio on melko valju siihen verraten mitä näinkin taitavat soittajat voisivat saada huippusävellyksestä irti.

Tuplakon dvd tarjoaa ensin puolankielisen dokumenttipätkän, josta ei saa juurikaan mitään irti, englanninkielistä tekstitystä kun ei löydy. Täyspitkän keikan pystyy sen sijaan vaivoin katsomaan. Pienehkössä klubissa kuvattu veto onkin teknisen tasonsa takia omiaan juurikin studiolevyn kylkiäisiksi. Valot pilaavat kuvallisen ilmaisun, silläne ovat joko niin kirkkaat, tai niin pimeät, että suuren osan aikaa mitään ei erotu. Toisaalta, Kruk ei ole järin visuaalinen bändi, äijät lähinnä hötkyvät paikallaan. Minkäänlaisia showelkeitä ei ole, ja vaatteetkin taitavat olla arkisellaisia…

Studiolevyn perusteella on uskomatonta, että Krukin musiikki ei lähde lentoon missään vaiheessa, vaan se on, ainakin omien biisien osalta, välillä erittäinkin ikävystyttävää. Kitaristi on selkeästi Blackmorensa kuunnellut ja kiipparisti vetelee sen kuuloisia sooloja ja synamattoja, että 1980-luvun Rainbow on hallussa, mutta muuten dvd:n katsomisesta ei saa mitään irti. Spiikit ovat puolaksi, eikä laulukielestä ole aina täyttä varmuutta. Mukana olevat parit Deep Purple –coverit saavat eloa, paitsi yhtyeeseen, myös apaattisen paikallaan möllöttävään yleisöön. Tämä todistaa aukottomasti, että Krukin kehnous ei ole soittajista vaan biiseistä kiinni. Laulajan piikkiinkin kehnoutta voi laittaa, sillä äijän ääni ei riitä alkuunkaan Knocking At Your Backdooriin, Child In Timesta puhumattakaan.

Tämän näytön perusteella Krukin ei kannata laskea hirveästi kansainvälisen uran varaan. Jos kotimaassa riittää suosiota, niin kannattaa edelleen pysyä siellä lämmittelemässä alan suuria ja keskisuuria nimiä - mitä seikkaa levyn mukana tullut promokirje suorastaan korostaa.