Der Weg einer Freiheitin 25-minuuttinen EP-julkaisu Agonie onnistuu olemaan heti aluksi mielenkiintoinen noin 45 sekunnin ajan. Näin kauan bändiltä kestää rojahtaa lupaavasta akustisesta introsta n:nnen kertaluokan black metaliksi. Kolmen minuutin korvilla avausraita Der stille Fluss rauhoittuu jälleen - ja kas, Agonie hengittää toiset 45 sekuntia. Siirtymät kaihoisuudesta melankoliseen keskieurooppalaisraivoon (lue: mielikuvituksettomiin meloblack-sahausriffeihin) ovat kaikkea muuta kuin hienovaraisia, ja vaikka melodiset riffit hetkittäin kieltämättä osuvatkin kohdalleen, ei niiden luontoromanttinen kierrätysmetodiikka pidä vettä sitten millään.

Saksalaisbändin "vapauden polun" päässä, jossain kaukaisuudessa, jöpöttää toteemi nimeltä Agalloch, joka jakaa elintilansa selvästi puisevamman ja ärhäkämmän black metal -rikkaruohon kanssa. Etenkin Ingrimm on viisi minuuttia sen luokan black metal -kliseekiirehdintää, että sen aiheuttamasta koomasta heräämiseen tarvittaisiin jotain muutakin kuin minuutin mittainen Ana, joka on suoraa lainausta Erik Satien Gymnopédies No 1 -teoksesta. Satien minimalismi ei tosin Agoniella tunnu luontevalta, ja siksi lainaus vaikuttaakin kyseenalaiselta. Muutamista kelvollisista riffeistä huolimatta Der Weg einer Freiheit ei yksinkertaisesti osaa rakentaa biisejä tai sovittaa niitä. Tästä jonkinasteisena poikkeuksena mainittakoon ihan kivasti eeppisempi Posthum.

En tiedä, luulevatko bändiläiset olevansa kovankin luokan BM-dekonstruktionisteja, mutta osiinsa hajotettuna ja uudelleen koottuna black metal kuulostaa Agoniella vahvasti siltä, miltä se on edelliset 15 vuotta kuulostanut. Sinällään tämä ei tietenkään ole huono asia, mutta Posthumin elinvoimaisimpia hetkiä lukuun ottamatta Der Weg einer Freiheit tuntuu yksinkertaisesti tarpeettomalta. Tätä menoa polku vapauteen kasvaa umpeen, ennen kuin saksalaiskolmikko löytää tiensä ulos metsästä.