Myönnetään, harvemmin käy näin: alagenre, jonka ei edes odota innostavan itseään, kuulostaakin hyvältä, miltei erinomaiselta. Ex Oblivion onkin miltei täydellinen esimerkki siitä, että viime kädessä kyse ei ole huonoista tai vääristä genreistä, vaan huonoista tai hyvistä bändeistä ja niiden levytyksistä.

Ranskalaisen Malevolentian toinen täyspitkä edustaa melodista ja sinfonista black metalia, ja juurikin siinä mittakaavassa, jota voi sinfoniseksi kutsua. Pelkän syntikkahomman lisäksi mukana on paatoksellista orkestraalisuutta, mutta sen verran taustalla, että huomio pysyy oleellisessa: black metalissa.

Ex Oblivionia voisi tavallaan kutsua levytykseksi, jollaisen Dimmu Borgir tekisi, jos ei olisi väsähtänyt omaan näppäryyteensä tai kompastellut oman kaupallisuutensa kanssa. Toisaalta Malevolentia vetää meininkinsä selvästi äärimmäisemmin, toisaalta taas herkästi ja hyvinkin hienovaraisesti. Sävellykset pursuavat yksityiskohtia ja taidokkuutta, mutta ennen kaikkea: kuulostavat hyvältä.

Kolmivarttinen levytys painelee paikoin erinomaisissa sfääreissä ja vain ajoittain laskeutuu hyvän perustasonsa alle. Tekele on kuorrutettu jyhkeällä ja hyvällä tuotannolla, ja deathmetalmaiset vivahteet vain raikastavat levytyksen monimuotoista synkkäilmeisyyttä.

Nopeatempoisesta hitaaseen ja takaisin poukkoileva kiekko on erinomainen näytös siitä kuinka soundtrackmaista mahtipontisuutta ja kylmäsäikeistä black metalia yhdistellään toisiinsa taidokkaasti. Ehdotonta plussaa on annettava laulupuolen kireästä rääkypuolesta.