The Flower Kings on yhtye, joka saa ihokarvani pystyyn. Roine Stoltin pomottama projekti on julkaissut vuosien varrella - hyvien kappaleiden ohella - niin paljon merkityksetöntä neoprogea, että pelkät Kukkakuningas-yhteydet neuvoisivat periaatteessa minua pysymään loitolla Karmakanicista, joka on TFK-basisti Jonas Reingoldin hengentuote. Onneksi kuitenkin tartuin In a Perfect World -lättyyn, sillä se on yksi parhaista tuotoksista kevyen progen saralla pitkään aikaan.

Muutama pidempi raita, ennen kaikkea 14-minuuttinen avauskappale 1969, muistuttaa levyllä tosiaankin progesta, mutta yksittäiset elementit eivät In a Perfect Worldilla ole turhan kimurantteja. Kappaleet kehittyvät maukkaasti ja paikoin nautinnollisesti viipyillenkin, mutta tarttuvia melodioita, soljuvia sovituksia ja tunteikkaita laulusuorituksia ei onneksi ole unohdettu. Monessa liemessä keitetyn Göran Edmanin laulu sopii Karmakanicin pehmeähköön mutta sävykkääseen musiikkiin mainiosti, eikä muunkaan konkarimiehistön suoritusta voi kuin kiitellä. Soitto on maltillista mutta rikasta, ja kun rauhalliset osiot saavat vastapainokseen rennosti rokkaavampia hetkiä, on In a Perfect Worldin 58-minuuttinen kokonaisuus hyvin tasapainossa.

Levyn suoraviivaisinta antia lähes Toto-henkinen Turn it up, jota seuraa yksi albumin miellyttävästi paatoksellisista raidoista, oma suosikkini The world is caving in. Ikään kuin sinfonista progea, rockia ja poppia sekoittava levy on esimerkillinen teos siinäkin mielessä, että sen sävellykset tuntuvat liikkuvan kaiken aikaa. Kiirettä niissä ei silti pidetä. Pidemmissäkään biiseissä ei jäädä jumittamaan yksittäisiin teemoihin tai riffeihin - ja mikä tärkeintä, heikkoja ideoita ei levyltä löydy kuin aivan muutama. Can’t take it with you'n lattarirytmeissä itää pieni musiikillisen huumorin siemen, mutta moisen iloittelun sallii näinkin mielekkäässä ja kompaktissa muotissa mielellään - olkoonkin, että kappale pomppaa kahden huomattavasti vakavamman sävellyksen välistä korville todella voimakkaasti. Toisaalta biisin mukanaoloa puoltaa se, että pelkkä pastoraalinen tunnelma läpi lähes tunnin mittaisen levyn kävisi varmasti jo tylsäksi.

Vaikka myös There’s nothing wrong with the worldissa on loppupuolella pientä tyhjäkäyntiä, kiekon kenties ainoa heikompi kappale on Bite the grit, joka ei tunnu levykokonaisuudessa tarpeelliselta. Albumin päättää Tukholman joulukuista itsemurhapommia puiva - ja tämänkin hetken pohjoismaisia tuntoja vahvasti koskettava - When fear came to town, jonka rauhallisen akustisessa alussa tilaa saa niin Göran Edmanin tunteikas laulu kuin Reingoldin nauhaton bassokin. Uskonnollisviitteinen sanoitus lipeää jo pompöösin puolelle, mutta bluesahtavassa tunnelmassaan kappale on omiaan levyn päätösraidaksi. Kaiken kaikkiaan In a Perfect World on monipuolinen, taidokkaasti sävelletty albumi, jolla Jonas Reingold osoittaa soittotaitojensa lisäksi herkkyytensä ja vetoavan melodiatajunsa. In a Perfect World on melodisuudestaan ja rentoudestaan huolimatta myös sopivan kunnianhimoinen tuotos, jota on paitsi vaivatonta myös palkitsevaa kuunnella.