Luulin aina Orange Goblinia ”joksikin jämä-Electric Wizard –klooniksi” Briteistä. Onneksi mielikuvat eivät aina vastaa todellisuutta. Tämän boksin myötä ennakkoluulojeni alta paljastui suht toimivaa stoner/doom metalia soittava kombo, jolta tässä on nyt arvosteltavana siis boksi, joka käsittää yhtyeen tuotannon viisi ensimmäistä albumia; koko tuotannon vuosilta 1997-2004.

Ensimmäisenä käsittelen 1997 julkaistun Frequencies from Planet Ten –debyytin. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittää levyn toinen kappale, Magic Carpet, joka on vain jokseenkin tarttuvaa ränttätänttäriffittelyä! Samaa linjaa jatkaa Saruman’s Wish, joka hymyilyttää myös Tolkien-aiheisella nimellään. Stereotypiani ”tylsähköstä stoner-bändistä” kumoutuvat jälleen kerran, koska yhtye osaa laulaa muustakin kuin trippailusta, huumeista ynnä muusta genren perusaiheistosta. Bonusraitojen paras anti ensimmäisellä levyllä on varsin hyvin toteutettu Trouble-cover Black Shapes of Doom.

Vuoden 1998 Time Travelling Blues  puolestaan tuntuu edeltäjään verrattuna pieneltä pettymykseltä. Se on kevyempi soundeiltaan ja riffitkin tuntuvat olevan vähemmän tarttuvia tai raskaita. Bonuksissa mielenkiintoisinta antia on jälleen coveri. Black Sabbathin Hand of Doom. Lainakappalessa tuntuu olevan kaikki ne ominaisuudet, mitkä muulta levyltä puuttuvat.

Kolmannella levyllään The Big Black, Orange Goblin tekee verevän paluun ensilevyssä miellyttäneisiin piirteisiin. Jo levyn avaava Scorpionica on juuri sopivan raskaasti rokkaava ja tarttuva stonerralli, jossa on sopivan alkukantaista ränttätänttämeininkiä. Samaa linjaa jatkavat myös Quincy The Pigboy ja Hot Magic, Red Planet. Laulut ovat tällä levyllä muuttuneet entistä enemmän juurikin Electric Wizardia muistuttaviksi, mutta koska yhtyeiden soundi ei muuten ole tasan yksi yhteen, niin se vain vahvistaa kuvaani Goblineista ryhmänä, joka osaa ammentaa taitavasti vaikutteita kokonaissoundiinsa useilta eri yhtyeiltä kuulostamatta silti itse niistä yhdeltäkään. Loput levyn kappaleet eivät pääse samalle intensiteettitasolle avauskolmikon kanssa, mutta ovat silti genren keskimääräistä edustajaa kuunneltavampia. Tällä kertaa bonusraidoista erottuu eniten edukseen vaihtoehtoinen versio Quincy The Pigboysta, joka soitetaan härskisti erään toisen kuuluisan brittibändin tyylisesti, välillä hyvinkin suorasukaisia lainauksia tehden.

Neloslevyllään Coup De Grace Orange Goblin pistää entistäkin motörheadmaisemman vaihteen silmään, ja rokkaa jopa aikaisempia levyjä kovemmin ja itsevarmemmin. Valitettavasti rokkaavuus ei tässä yhteydessä tarkoita materiaalin erityistä tarttuvuutta, ja valitettavasti levy tuntuu olevan Goblineiden tuotannosta kaikista eniten  ”toisesta korvasta sisään, toisesta ulos” –luonteinen tapaus. Aikaisemmin mainittua motörheadmaista otetta levyllä korostaa myös bonusmateriaalin Motörhead-cover No Class.

Boksin tuoreinta antia edustaa 2004 julkaistu Thieving From the House of God, joka tuntuu taas kerran palauttavan uskoa bändin kykyyn kirjoittaa hyviä stonerriffejä ja tarttuvia ralleja. Levyn aloittava Some You Win, Some You Lose edustaa levyn ehdotonta parhaimmistoa, ja kappaleen nimestä päättelen, että se lienee julistus niille, jotka epäilevät OG:n kykyä kulkea omia polkujaan muiden mielipiteistä välittämättä. Levy tuntuu yhdistelmältä kaikkia edeltäjiään ja on samalla OG:n kaikista helpoiten omaksuttavinta materiaalia. Bonusraidoista parasta tarjontaa on seiskatuumaiselta napattu White Night Cyanide, joka tarjoilee yhtyeen  punkahtavinta materiaalia. Yleisenä huomiona täytyy todeta, että uran edetessä yhtyeen tuotanto muuttuu aina vain punkahtavammaksi ja aggressiviisemmaksi, alun Black Sabbath –henkisen rokkimeiningin sijaan.

Kokonaisuutena Orange Goblinin vuodet 1997-2004 kokoon keräävä boksi on omiaan genren faneille, ja tietysti OG-faneille se toimii erityisesti bonustensa ansiosta, vaikkakaan ne eivät minulle sen kummempia säväyksiä antaneetkaan. Pisteitä minun on mahdotonta tälle kokoelmalle antaa, joten kukin tehköön omat arvotuksensa.