Kotelon tarra kertoo, että FullForce on "ruotsalaista metallia parhaimmillaan" ja retostelee vielä sillä, että yhtyeessä on jäseniä niin HammerFallista, Narniasta kuin Cloudscapestakin. Kansilehtiä tavaillessa mielenkiintoni kohdistuu erityisesti kitaristikaksikkoon, sillä yhtyeen kokoonpanoon kuuluu kaksi kuuden kielen maisteria, entinen HammerFall-kepittäjä, nykyinen liikennelentäjä Stefan Elmgren ja Narnian CJ Grimmark. Instrumenttiakrobatiasta pitäville yhtye siis lupaa varsin paljon.

Musiikkina FullForce on juuri sitä mitä jäsenten aikaisemmista bändeistä voi päätelläkin. Bändin materiaali seilaa modernin hevin ja powermetallin välimaastossa, tosin jälkimmäinen tyylisuunta pykälää miedommin edustettuna. On erikoista, että tämän kaltainen yhtye ei sisällä urkuria, vaikka bändin biiseissä kiippareita onkin suhteellisen paljon. Sävellystyökään ei ole erityisen tuoretta, sillä biisintekijästä riippuen on helppo löytää viittauksia aina ko. henkilön aikaisempiin yhtyeisiin. Esimerkiksi Elmgrenin tekemä Suffering in Silence tuo hyvinkin mieleen HammerFallin tiettyine fraseerauksineen ja taukorakenteineen. Kieltämättä nämä viittaukset häiritsevät ja hämmentävät, sillä biisit kuulostavat tutuilta mutta kuulijalla ei ole hajuakaan mistä mikäkin asia on entuudestaan tuttu.

Jos FullForcea ei vertaa suoranaisesti mihinkään ja tarkastelee sitä täysin omana yksilönään, niin yhtyeen materiaalin suurin heikkous on sen tasapaksuisuus. Kappaleet ovat ihan miellyttäviä mutta niistä puuttuu kuitenkin se kaikista viiltävin terä. Luonnollisesti levyllä on jokunen kappale jotka kestävät vertailua laajemminkin, kuten juuri mainittu Suffering in Silence sekä Father Spirit, joista jälkimmäisen kertsi jäi soimaan turhan tehokkaasti päähän. Ongelmakohtana voidaan myös pitää Mike Anderssonin laulua. Vaikka mies onkin varsin pätevä ukko kiekumaan, niin erottuminen valtavirrasta on näillä avuilla vaikeaa. Asiaa ei suinkaan helpota erittäin onnettomat lyriikat, jotka kaatuvat tavanomaisuuteen, liialliseen selittämiseen ja jaaritteluun. Minkäänlaisesta verbaalisesta akrobatiasta ei voida puhua eikä myöskään tunteenpalosta, sillä solisti laulaa isoista asioista kuulostaen aivan siltä, kuin ne olisivat hänelle aivan yhdentekeviä.

Vaikka One onkin musikaalisesti ihan pätevä räiskäle, paikoitellen jopa hyväkin, niin jossain määrin se on minulle pettymys. Pelimannit lupailivat mahdollisesti kunnon riffitulitusta, mutta tämä puoli jää pahasti paitsioon. Oikeastaan vain Walls of Secrets -biisi myötäilee edes vähän sitä väärää mielikuvaa, mikä minulla bändistä oli kansitekstien perusteella. Levytys ei tuo genreen mitään uutta eikä edes esitä kliseitäkään parhaalla mahdollisella tavalla kuin hetkittäin. Pitkäaikainen huvitus One ei siis ole, mutta kyllä se hetken riemun antaa jos kokee ruotsalaisen hevin olevan lähellä sydäntä.