Vuosien varrella on tullut selväksi, että uuden Yes-levyn tekemisestä tulisi vaikeaa. Sen jälkeen kun Atlantic pudotti Yesin tallistaan 20 vuotta sitten, yhtyeen ura on ollut sarja menetettyjä mahdollisuuksia. Vaikka yhtyeen viimeiseen 20 vuoteen on mahtunut hienojakin hetkiä, ovat ne lipuneet ohi kädestä suuhun -mentaliteetilla tehtyjen ratkaisujen ja sopimusten ansiosta.

Joukkoon on mahtunut myös huonoa onnea. Kaksoistornien tuhoutuminen kiinnitti koko maailman huomion New Yorkiin samalla viikolla julkaistusta Magnificationista. Pari vuotta myöhemmin uudelleenkasattu klassinen kokoonpano nosti yhtyeen profiilia hetkellisesti, mutta lopulta lupaavalta vaikuttanut reunion tyrehtyi pariin nostalgiakiertueeseen ja The Ultimate Yes -kokoelman jenkkipainoksella julkaistuihin uusiin äänityksiin.

Yhtyeen uskottavuus on ollut koetuksella viime vuodet, jolloin on nähty sekä Jon Andersonin että Rick Wakemanin poistumiset Yesin riveistä. Rick Wakemanin tilalle yhtye pestasi kosketinvelhon pojan, Oliverin, mutta terveysongelmiensa kanssa kamppaillutta Andersonia varten Yes teki Journeyt ja hankki laulajan tuuraajaksi kanadalaisessa Yes-tribuuttibändissä laulaneen Benoit Davidin. Jälkimmäisen pestin piti kestää Andersonin toipumiseen asti, mutta alkuperäissolistin ja yhtyeen välille oli jo ehtinyt muodostua peruuttamaton särö ja uusi solisti sai jäädä riveihin pysyvästi. Yesin viimevuotisia käänteitä seuratessa alkoi väkisinkin tulla mieleen, että Spinal Tapin päivittämiselle olisi tarvetta.

Andersoniton tilanne ei suinkaan ole Yesille uusi. Vastaavassa tilanteessa yhtye on jo ehtinyt olla kahdesti niin 1980-luvun alussa kuin lopussa. Ensimmäisellä kerralla andersoniton Yes levytti klassista soundiaan, uutta aaltoa ja poppia yhdistelleen Draman, jonka monet aikoinaan kuittasivat silkaksi tekohengitykseksi. Ajan saatossa levyyn on suhtauduttu huomattavasti suopeammin ja monet ovat kilvan ylistäneet eheää kokonaisuutta, jonka kolme Yes-veteraania ja The Buggles -duosta pestatut uudet miehet saivat aikaiseksi.

Draman lähteille palataan myös Yesin uudella levyllä Fly From Here, joka katkaisee yhtyeen pitkän levytystauon. Monellakin tapaa uutuuskiekkoa voidaan pitää Draman jatkona, sillä niin musiikillisesti kuin tekijätiiminsä puolesta Fly From Here tuntuu jatkavan siitä mihin Yes 30 vuotta sitten jäi. Uutukaisensa tuottajaksi Yes on pestannut Dramalla laulaneen Trevor Hornin, joka puolestaan toi sessioihin mukaan toisen Yes-veteraanin, kollegansa Geoff Downesin. Samalla Oliver Wakemanille ilmoitettiin, että hänen palveluksilleen Yesin riveissä ei enää ollut käyttöä ja Downes liittyisi hänen tilalleen. Kyynikot voivat kuitata käänteen kosmeettisena imagonkohennuksena, sillä loppujen lopuksi yhtye, jossa on 4/5 vanhoja veteraaneja, on uskottavampi kuin veteraanitrio, jota täydentää tribuuttibändistä pestattu solisti ja yhden veteraanin poika.

Vuosikymmenien taakse Fly From Herellä tuijotetaan myös aivan kirjaimellisestikin. Uuden alun sijaan levyä leimaa pikemminkin keskeneräisten asioiden loppuunsaattaminen, jonka Yes tekee sangen häpeilemättömästi. Levyn avaava kuusiosainen nimikappale perustuu pitkälti sävellykseen, jonka Horn ja Downes tekivät Yesiä silmälläpitäen yli 30 vuotta sitten. Levylle on päätynyt kaksikolta toinenkin uusvanha kappale Life On A Film Set, jonka demoversio löytyy The Bugglesin Adventures In Modern Recordingin (1981) viimevuotiselta uusintapainokselta.
Kokonaisuutena 25-minuuttinen nimikkoeepos tarjoilee samoja elementtejä, jotka tulivat Dramallakin tutuiksi. Verkkaisen kehittelyn ohella teoksessa kuullaan Squiren tunnistettavaa tyylittelyä, Hornille ominaisia popmaneereita, Howen ansiokasta pedal steelin ulvotusta, Downesin abbamaisia kosketinteemoja ja jopa takautumia Machine Messiahin eteerisimmistä piirteistä. Hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta teos ei etene kovinkaan tasaisesti ja Howen säveltämä Bumpy Ride -osio kaikessa leikittelevyydessään tuntuu hieman päälleliimatulta Hornin ja Downesin ideoiden kanssa.

Jos nimikkoeepos kuulostaakin 30 vuoden takaisen Yes-musiikin päivitetyltä jatkumolta, leimaa kiekon muita kappaleita akustispohjainen, seestynyt henki. Chris Squire, joka aiemmin on tuntunut jäävän Andersonin äänen varjoon, pääsee ääneen kappaleessa The Man You Always Wanted Me To Be. Kappale on hillitysti kiemurteleva, mutta rento ja johdattaa sopivasti entisen Buggles-kaksikon aavemaiseen Life On A Film Setiin. On mahdotonta arvioida miten paljon levyn tuottaja on lisäillyt ääntään kiekolle, mutta etenkin Life On A Film Setiä kuunnellessa huomio kiinnittyy siihen miten paljon nuorelta Trevor Hornilta Benoit Davidin ääni kuulostaa.

Kiireetön tunnelma jatkuu hillityssä Hour of Needissä, jossa takavasemmalle poistetun Oliver Wakemanin syntetisaattorityöskentely, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon isänsä kädenjälkeä, päästetään kuuluviin. Vaikka oleellinen tuleekin sanotuksi neljässä minuutissa, hemmottelee Yes japanilaista kuluttajakuntaa sisällyttämällä sikäläiselle painokselle kappaleesta pidemmän version.

Vanhoja perinteitä seuraten levylle on pitänyt myös ujuttaa Steve Howelta akustinen soolonumero ja tällä kertaa pikkusievää tunnelmointia sisältävä sävellys on saanut nimekseen Solitaire. Levyn päättävä Into The Storm ei sekään päästä myrskyä valloilleen, pikemminkin vanhat herrat yrittävät loihtia kypsän maltillisella otteella seesteistä versiota On The Silent Wings Of Freedomista ja Tempus Fugitista. Räiskyvä finaali saa odottaa jotain muuta kertaa.

Monien pitkänlinjankulkijoiden uudet levytykset joutuvat kohtaamaan usein kohtuuttomat ja vähättelevät ennakko-odotukset, eikä Fly From Here varmastikaan lukeudu Yesin parhaimpiin levytyksiin. Se ei ole uusi Close To The Edge, eikä liioin 90125-toisinto. Tärkeimmän kriteerin se kuitenkin täyttää: se kuulostaa erehtymättömästi Yes-musiikilta, olipa levyn lopullinen merkitys yhtyeen tuotannossa mikä tahansa. Yhden asian Fly From Here kuitenkin tekee selväksi: Se lopettaa ainakin osan spekulaatioista, joissa jossiteltiin millaista musiikkia Drama-aikainen Yes olisi saanut aikaan, jos se olisi tehnyt vielä toisen levyn. Koskaan ei ole liian myöhäistä palata takaisin vuosia sitten ohitetuille sivuraiteille ja jatkaa siitä matkaa uuteen suuntaan.