Tämän hollantilais-suomalaisen muodostelman omaksuma nimi ei ehkä ole maailman omaperäisin -maailmasta kun taitaa löytyä satoja, ellei tuhansia samannimisiä yhtyeitä- mutta Tornado totisestikin kuvastaa melko tyhjentävästi millaista jälkeä yhtye saa aikaiseksi. Nokkeluuden ja tyhmyyden rajamailla liikkuu myös yhtyeen debyyttilevyn nimikin, mutta loppujen lopuksi sisältö on asia, joka ratkaisee ja Tornadon tapauksessa se myös osoittautuu suunnattomaksi riemastukseksi.

Tornadon Amsterdamn, Hellsinki on vastaus niiden vanhan koulukunnan thrash-fanien rukouksiin, joissa manailtiin miten lajityypin kehitys karahti 1990-luvun alussa kiville yhtyeiden ryhdyttyä pelkistämään ilmaisuaan joko tasapaksumman asennemetallin tai kaupallisten myönnytysten suuntaan. Kokonaisuudesta henkii, että Tornado on ottanut asiakseen elvyttää 1980-luvun jälkipuoliskon thrash-hengen ja ryhmä on lähtenyt kehittämään keskenjäänyttä missiota eteenpäin.

Yhtye tarjoilee debyytillään soittoteknisesti huikeankuuloista thrashia, josta ei puutu räiskyvää anarkismia. Monessa mielessä Tornadon soitosta välittyy sellainen vaikutelma kuin Suicidal Tendencies olisi lykätty tehosekoittimeen vanhan Exoduksen ja Rust in Peace -kautisen Megadethin kanssa. Suicidal Tendencies-maneerit tulevat väkisinkin mieleen Joey Severancen poikkeuksellisesta laulutyylistä, jossa teennäinen äijä-ärjyily loistaa poissaolollaan ja tilalla tarjoillaan ilkikurista punkhenkeä, mikä katsottakoon tervetulleeksi vaihteluksi nykyisen metallitarjonnan joukossa.

Aivan tyylipuhdasta jälkeä Tornado ei saa aikaan ja muutamassa kappaleessa yhtye tuntuu hetkittäin jämähtävän paikalleen. Toisaalta vahingon jo tapahduttua yhtye osaa paikata tilanteen heittämällä tiskiin toinen toistaan hengästyttävämmältä kuulostavia kitarasooloja, jotka tuovat mieleen Mustaine-Friedman-tehokaksikon parhaimmat päivät. Lievistä pikkupuutteistaan huolimatta Tornadon debyytti on riemastuttava tuttavuus, joka osoittaa, ettei vuoden 1989 thrash-henki ole kuollut.