Kotimaisen Funerary Bellin vajaan parin vuoden takainen minijulkaisu The Second Manifestation ei suuremmin mieltä lämmittänyt, vaikka omanlaiset ideansa tummempaan metalliin rohkeasti kantoikin. Härkää on otettu sarvista ensimmäisen täyspitkän, The Covenin, myötä. Valitettavasti suunta vain on ollut väärä.

Yhtyeen pahimmat kuolemansynnit ovat soundit, laulu ja tietysti itse biisimateriaali. Keskitempoisesti runttaava black metalin, deathin ja perushevin ristisiitos on eittämättä jossain määrin jopa omaperäistä ja tunnistettavaa, mutta paikoin kyllä sellaisten jämäriffien suolta lainattua kamaa, että paikoin olisi syytä potkia näitä poikia persuksille ja antaa isän kädestä. Onneksi vastavuoroisesti löytyy myös nippu niitä parempia ideoita. Niitä vain ei ole tarpeeksi, jotta The Coven päätyisi kokonaisuutena plussan puolelle.

Siinä missä laulupuolen tavanomainen örähtely on siedettävää, on laulupuolen ajoittaiset puolipuhtoiset tai niihin rinnastettavat äänähtelyt vaivaannuttavaa kuultavaa. En kuitenkaan kehtaa moittia ärjynä- tai örinäpuolta sen enempää, sillä suurempi vika on täysin munattomassa soundipuolessa. Paitsi että yleissoundi on tumma ja ummehtunut, siitä puuttuu kaikenlainen potku, iskuvoima ja viiltävyys. Basarit mumisevat tukehtuneesti ja kitara soi veltosti. Ainoaksi hyväksi puoleksi jää bassokitaran erottuminen taustasta, joka ei näillä soundeilla ehkä kovin suuri kehu sekään ole.

Onkin eittämättä levyn suurin harmi, että tuhnu tuotanto pilaa sen vähänkin hyvän, mitä levyllä muuten on tarjottavana. Ei sillä, että tiptop-soundeillakaan kokonaisuutta suuremmin pelastettaisi, mutta tällainen treenikämppätuherrus korostaa entisestään muuten vaisua menoa. The Coven sopii varmasti oman tietyn niche-ryhmän fanituskohteeksi, mutta meille muille kiekko edustaakin lähinnä vesilintuosastoa.