Isäntä Meidän on täällä taas. Debyyttilevystä on kulunut parisen vuotta ja nyt lyödään tarjolle sellainen levy, että ilmeisesti aika on käytetty tarkkaan hyväksi. Vanhakantaista metallia tahi hardrockiahan tämä edelleen on, linjaa ei ole lähdetty rukkaamaan.

Kielisoittajien menneisyys progemetallin parissa tuo mukaan mausteita sieltä suunnalta, yhdessä vaiheessa mieleen tuli sellainen nimi kuin Kamelot (biisissä Neiti Dominus). Mm. Popeda- ja Mustat Enkelit- yhtyeistä tuttu Jani Kemppinen on näköjään liittynyt remmiin ensilevyn jälkeen ja tuonut kosketinsoitinosastolle aimo annoksen korvakarkkia. Mahtavaa Hammond-mattoa löytyy biisistä jos toisestakin. Kääpiöt Tanssii sisältää upean kosketinsoolon ja Vastavoimaa osoittaa myös AOR:n olevan hallussa.

Isäntä itse, Jouni Nikula, on totutussa vedossa, laulu lähtee fiiliksellä, korkealta ja kovaa. Monessa muussa bändissä tällainen tyyli kuulostaisi kornilta, mutta näissä kappaleissa se on varsin vakuuttava. Artikulaatio on erityisen selkeää, siihen kiinnittää helposti huomiota, kun kerran suomeksi lauletaan. Tässä yhteydessä onkin hyvä mainita, että sanoitukset toimivat sujuvasti eikä mitään vaivaannuttavaa tai kömpelyyksiä esiinny. Sovituksissa on siltä osin nähty vaivaa, että rivit ja riimit menevät tasan.

Biisien puolesta alussa kiiruhdetaan ehkä vähän liiaksikin. Rynnistyksen tasaannuttua Toinen Tuleminen alkaa maistua paremmin ja paremmin. Soitto kuulostaa tanakalta, vaikka tempo olisi rauhallisempikin. Kappaleista voisi oikeastaan nostaa kaksi ylitse muiden. Yhteiskunnallisesti kantaa ottava Paha Nalle omaa niin tarttuvan kertosäkeen, että haistan mahdollisuuden, jos ei nyt läpilyöntiin, niin laajempaan suosioon myös kevyemmän suomirockin ystävien parissa. Toinen hatunnosto erittäin epäkaupallisesta lainabiisivalinnasta! Se on levyn päättävä Sameassa vedessä, joka on kotoisin yhdeltä Suomen harvinaisimmasta lp:ltä Matin Levy. Alkujaankin melkein progea oleva kappale sopii upeasti tämän yhtyeen käsiin. Varsinkin Timo Kauppinen kitarassa loistaa! Matin Levystä on pari vuotta sitten otettu uusintapainos, joka ehkä selittää biisin läsnäolon.

Vaikka tässä nyt paria raitaa äidyn hehkuttamaankin, ei muitakaan kannata väheksyä. Melodiat eivät todellakaan lopu kesken ja koukutus on onnistunut hyvin. Se johtuu ikioman teoriani mukaan siitä, että progressiivisen musiikin soittajat puhkeavat todella kukkaan silloin kun sävelmät ovat hieman leipälajia suoraviivaisempia. Silloin on aikaa heittää matkan varrelle kaikkea sitä pientä sälää, minkä kuulijan korva nappaa. Toisen Tulemisen kruunaavat kirkkaat ja selkeät soundit, eli myös studiohenkilökunta on onnistunut hienosti. Siispä ensi kerralla yksi tai kaksi huippubiisiä lisää, niin kiitettävän raja ei tee tiukkaakaan.