Uusimmallaan South Carolinan Wilmingtonista kotoisin oleva Weedeater, jonka meininki haisee syvän etelän hidastelulta sekä kannabikselta, on jatkanut hyväksi toteamallaan tiellä.

Bändin katkuinen sludge on sitä ihteään, niin sanoakseni. Hirvittävää pörinää ja bassoa vaikka muille jakaa, mutta hieman tuntuu ettei bändi ole kehittynyt mihinkään suuntaan parin viimeisen lätyn aikana. No, menettihän Dixie Dave sentään varpaansa suosikkihaulikolleen, muttei se juuri musiikissa kuulu.

Jason... The Dragonilla kyseessä on edelleen siis tuimasti pörisevä sludge, jonka soundit perustuvat alavireelle, totaalisesti särötylle kielisoitinten äänivallille ja hitaasti jolkottavalle rumpubiitille. Unohtamatta tuskaisesti kurluttavaa vokalisointia. Soundit ovat siis juuri sitä mitä kuuluukin.

Samaa voi oikeastaan sanoa musiikista, riffit ovat paikallaan, pientä koukkua löytyy ja kaikki on näennäisesti kohdallaan, mutta mutta. Tämä kaikki on kuultu jo aiemmin. Ei niin etteikö levyä kuuntelisi mielellään, pienessä nousuhumalassa levyn kuuntelee helposti parikin kertaa muun oheistoiminnan ohella, mutta silti tämä kuulostaa hirvittävän tutulta.

Liiankin tutulta. Joskus se on hyvä asia, juuri nyt ei vain tullu hyvältä. Mikä on sääli, koska halusin tykätä levystä enemmän kuin olin itselleni valmis myöntämään.