Johan tempun tekivät. Morbid Angel, jonka uutta täyspitkää on odotettu aina vuoden 2003 Hereticin jälkeen kuumeisesti, onnistui tekemään jotain sellaista mihin ei kukaan tainnut olla varautunut: levyn, joka vetäisi maton kaikkien fanien alta; tuotoksen, joka tekisi irtioton bändin aiempaan tyyliin; julkaisun, joka olisi (kenties) uran huonoin täyspitkä tähän asti tehdyistä levytyksistä.

Suoraan sanoen: mitä helvettiä, Trey, Vincent ja kumppanit? Mitä tuli tehtyä ja miksi?

Ehkä syitä ja syyllisiä tärkeämpää on kuitenkin purkaa levy pala palalta osiin, sillä toisin kuin useimpien levyjen kohdalla, Illud Divinum Insanus on kaikkea muuta kuin johdonmukainen ja yhden genren sisälle niputetta levy - siis jotain muuta kuin aiemmat Morbid Angel -tapaukset.

56-minuuttinen IDI alkaa ikävyyksiä lupaavalla introlla. Pari minuuttia myöhemmin ollaankin jo itse biisissä: levyn heikointa antia edustavan Too Extreme! -raidan parissa. Jos pelkän tämän biisin perusteella tekisi kokonaisuudesta johtopäätöksen, voisi kiekko lentää suoraan roskiin. Kyseessä kun on varsin yhdentekevää jämäluokan industrialia. Samaan luokkaan muuten menee levyn päätösraita, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että paketin paras anti mahtuu näiden kahden ruman ääripään väliin.

Kolmannen raidan kohdalla levy vihdoin käynnistyy ja tuotos alkaa kuulostaa itse Morbid Angelilta. Etukäteismaistiaisenakin kuultu Existo Vulgoré edustaa uudemman suunnan Morppareita, joka ainakin allekirjoittaneelle toimii miltei erinomaisen hyvin. Samaa jatketaan vielä seuraavankin raidan kanssa, ja vaikka sitä seuraavasta I Am Morbidista voi olla montaa mieltä, lasken sen eittämättä hyväksi, joskin hieman erilaiseksi MA-kipaleeksi.

Puolivälissä soiva 10 More Dead niin ikään toimii keskitempoisella kieroilullaan pirullisen hyvin ja antaa solisti Vincentin äänihuulten laulaa, ah, niin täydellisyttä hipovalla raspiäänellään. Vasta seiskaraita palauttaa takaisin todellisuuteen, kun puolittain indun puolelle kallistuva Destructos Vs. the Earth / Attack vetää rimaa auttamattomasti alaspäin. Jotain outoa viehätystä tässäkin kuitenkin on.

Loppua kohti paketti nousee vielä parin biisin verran erinomaisuuden liepeille, kun Nevermore ja Beauty Meets Beast iskevät ämyreistä ulos. Jospa koko levy olisi näiden (ja muiden hyvien biisien) mukaista antia, ei koko teoksesta olisi päästetty kenties poruakaan. Vaan ikävä tosiasia on, että industrial-biisit Radikult ja Profundis - Mea Culpa eivät vain vastaa sitä tasoa, jota Morbid Angelilta on totuttu kuulemaan.

Jos levykokonaisuutta katsoo puhtaasti numeroiden valossa, mahtuu mukaan kuusi selkeästi hyvää biisiä, pari menettelevää raitaa (joihin lasken myös tuon parjatun Radikultin kuuluvan), intron sekä kaksi turhaketta. Kun tekele on vielä soundeiltaan meikäpojan korvaa miellyttävä ja Vincentin laulu koko genren parhaimmistoa, en näe syytä valitukseen.

Sitä seikkaa tämä ei kuitenkaan muuta, että moni on täysin eri mieltä ja suurin osa kaikista - minä mukaan lukien - levytykseen pettynyt. Eihän tämä kuitenkaan Morbid Angelin, varsinkaan varhaisen sellaisen, rimaa kuitenkaan tavoita. Heikkouksistaankin huolimatta vahvaa jälkeä on sen verran runsaasti, että voin kutsua levyä yleisellä tasolla hyväksi plataksi, massan itkuisista silmistä huolimatta.