Vuonomaan ihme Shraphead on mitä ilmeisimmin kerännyt paljon positiivista huomiota osakseen seitsemän olemassaolovuotensa aikana. Nyt kun orkesterin debyyttilevyä kuuntelee, pitää vähän pudistella päätään. Myönnetään toki, että varmasti nelikon rokkaava ja lievästi thrashin makuinen moderni metalli saattaa moniin vedota, mutta meikäläisen kropassa ulosanti aiheuttaa lähinnä voimakkaita hylkimisreaktioita kuin vääränlainen siirrännäiselin konsanaan – henkisestä pahoinvoinnista puhumattakaan.

Norskien musiikki perustuu pitkälle jo mainittuun rokkaavuuteen, mutta erityisesti melodisuuteen, jota Jo Johnsruf latoo puhtaine vokaaleineen niin isolla kauhalla, että siirappia valuu perseestä asti vielä tunteja levyn kertakuuntelunkin jälkeen. Enimmäkseen miehen vastenmielinen tyyli on niin inhottavan sliipattua ja teennäistä, että moinen ”nyt oon tosi pahis, mut hei on mussa herkkäkin puoli, niisk” -meininki ei voi olla herättämättä vastareaktiota. Kyllä soundi paikoin melkein toimiikin kuten levyn ainoassa jokseenkin kuunneltavassa kappaleessa Merry Go Round, mutta muun aikaa tekee lähinnä mieli heittää levy seinään, hyppiä se lyttyyn, laulattaa päälle vähän AK-47:ä, huutonauraa villisti ja rynnätä sitten kaupungille amokina teurastamaan ihmisiä – reaktio, jollaisen voi aiheuttaa musiikillaan lähinnä vain joku Jukka Poika.

Levystä ei hirveästi ikävä kyllä pysty positiivista sanomaan, kuin että onhan tämä toki osaavasti tehtyä sarallaan, mutta kun se muovisuus haisee tästä niin rankasti läpi että vähäiset plusmerkkiset asiat jäävät täysin paitsioon. Nämä turskat saisi minun puolestani nakata takaisin Norjanmereen, ellei siinä syyllistyisi rankkaan ympäristön turmelemiseen, mutta eivätpähän ainakaan enää saastuttaisi ihmisten kuuloelimiä.