Siitä lähtien kun musiikkiteollisuus lanseerasi käsitteen superbändeistä, niiden oli kohdattava kohtuuttomat ennakko-odotukset. Läheskään aina levy-yhtiöiden laskelmat eivät pitäneet kutiaan, sillä neljän nimimuusikon yhdistäminen saman nimekkeen alle ei vielä taannut nelinkertaista levymyyntiä, puhumattakaan ryhmien keskinäisten egojen yhteensopivuudesta tai musiikillisista ansioista. Musiikkihistoriaan mahtuu aiheesta hyviä esimerkkejä, ja mm. brittiläisen progen nimihahmoista kasattu Asia joutui kohtaamaan niin progepuristien kuin levy-yhtiön kohtuuttomat odotukset niin musiikillisessa kuin kaupallisessa mielessä. Jopa superbändeistä ensimmäinen, Cream jätti jälkeensä vain kourallisen klassikkokappaleita ja kuihtui lyhyessä ajassa loputonta jamia venyttäväksi ryhmäksi.

Vaikka suurin osa superbändeistä osoittautuu epätyydyttäviksi kompromisseiksi niin tekijöilleen kuin yleisölle, sellaisia tuntuu pulpahtavan markkinoille tasaiseen tahtiin. Viimevuosina suurien pettymysten rinnalla on kuitenkin onnistuttu näkemään myös muutamia yllättäviä onnistumisia, joista maininnanarvoisimmiksi ovat muodostuneet mainio Chickenfoot ja sitäkin mainiompi Black Country Communion.

Black Country Communionista on todettava, että ensisijaisesti se on tehnyt hyvää Glenn Hughesin uralle, vaikka kyse onkin demokraattisesta kokoonpanosta. Glenn Hughes nimittäin kuuluu siihen muusikkoryhmään, joka ei välttämättä ole edukseen työskennellessään omillaan. Hughesin soolouraa ovat vaivanneet epätasaiset levytykset, eikä mies aina ole osannut päättää heittäytyisikö hän täysipäiväisesti vanhan koulukunnan hardrockin pariin vai ryhtyisikö hän maailman parhaimmaksi valkoiseksi soul-laulajaksi. Molempiin häneltä kieltämättä löytyy lahjoja. Tyylitaju onkin sitten toinen juttu ja sen puutteesta Hughesin levytykset ovat toisinaan kärsineet.

Bändiympäristössä operoiminen tuntuu istuvan Hughesille kaikkein otollisimmin, ja miehen viimevuosien parhaimmat levytykset onkin kuultu nimenomaan bänditöiden puitteissa. Hughesin soolotöistä käy ilmi, että mitä enemmän löysää hihnaa miehelle antaa, sitä rasittavamman kuuloiseksi hän käy. Mitä ilmeisimmin hänen yhtyekollegansa pystyvät hillitsemään Hughesin pakonomaista tarvetta käyttää tämän äänen ylärekisteriä ja näin ollen lopputuloksistakin tulee luontevamman kuuloista.

Hughes ei ole ainoa, jolle Black Country Communion on tehnyt hyvää. Kitaristi Joe Bonamassa on pitkäaikaisten ihailijoidensa harmiksi luisunut liiaksi keskitien suuntaan varhaisten bluesrock-levyjen rosoisesta linjasta ja miehen kitarasankaripuolta kaivanneelle kuulijakunnalle Black Country Communion merkitsee Bonamassan paluuta oikeille raiteille. Kun Hughesin ja Bonamassan rinnalle lisätään vielä rumpali Jason Bonhamin ja kosketinsoittaja Derek Sherinianin kaltaiset ammattimuusikot, jotka pystyvät mukautumaan niin statistin kuin räiskyvien irrottelijoiden rooleihin, on paletti melkein valmis. Parasta Black Country Communionissa on, että ryhmä on onnistunut löytämään yhteisen soundin ja tyylin, jollaisia he eivät välttämättä pyrkisi toteuttamaan itsenäisesti työskennellessään.

Ryhmän debyyttilevyn tyyliin myös Black Country Communion 2  jatkaa 1970-luvun alun brittiläisen bluesrock-buumin viitoittaman hardrockin kartoittamista uudelle vuosituhannelle. Vaikka lopputuloksena syntyneet kappaleet eivät vedä vertoja Led Zeppelinin, Freen ja Deep Purplen klassikoille, on ryhmä saanut puhallettua ammentamilleen ilmaisukeinoille uutta henkeä ja omaa persoonallisuutta.

Led Zeppelinin henki tulee väistämättä mieleen Bonhamin tanakasta rumputyöskentelystä ja Bonamassan pagemaisista riffeistä, mutta Hughesin vahva laulu ja Sherinianin Hammondeja suosiva kosketintyöskentely ujuttavat Black Country Communionin vanhaa Deep Purplea kohti. Ryhmä on löytänyt hyvän välimaaston kahden menneen ajan suurbändin keskeltä, ja sitä myös hyödynnetään vakuuttavasti monilla kakkoslevyn kappaleilla.

Bonamassan laulama The Battle For Hadrian´s Wall seuraa toteutuksessaan Led Zeppelinin akustisia ja sähköisiä soittimia yhtyeennaittavia kappaleita. Pagen ja kumppanien maneerit lymyilevät myös I Can See Your Spiritin ja Smokestack Womanin kitarakuvioissa, joskin Black Country Communionin käsissä jälkimmäisen toteutus tuo mieleen etelän rockin letkeyden. Freemäiseksi tunnelmoinniksi meno päästetään koskettavassa Faithlessissä ja Bonamassan ja Hughesin duetoimassa An Ordinary Sonissa, joka on yksi kiekon komeimmista hetkistä.

Vahvasta 1970-luvun hengestään huolimatta myös muut vuosikymmenet tuntuvat pulpahtelevan levyllä pintaan. Levyn starttaava The Outsider, joka istuttaa Purplelle ominaisia kitara- ja urkuvuoropuheluita pagemaiseen kitarakuvioon, on enemmänkin 1980-luvun kuin sitä edeltäneen vuosikymmenen mieleen nostattava rymistys. Man In The Middle puolestaan tuo mieleen grungekaudella Zeppeliniä apinoineet yhtyeet, jotka yhdistelivät vokaaliharmonioita alavireisesti möyryäviin kitaroihin.

Ryhmä on kieltämättä vakuuttava niin 1970-lukua henkivissä kappaleissa kuin selkeästi omaa identiteettiään korostavissa kappaleissa. Hughesille rakas funk päästetään irti Crossfiressa, mutta miehen soololevyillä kuulluista vastaavista rypistyksistä se poikkeaa ilahduttavasti vaivattoman laulunsa ansiosta. Myös kappaleen lopussa kuultava genesismäinen syntikkateema tekee kappaleesta piristävän yllätyksellisen. Päätöskappale Cold mahtavine orkestraatioineen ja väkevine tunnelatauksineen voisi yhtä hyvin olla kotonaan Bonamassan soololevyillä, mutta kappaletta olisi mahdotonta kuvitella ilman Hughesin vahvasti eläytyvää tulkintaa.

Black Country Communion ei ehkä materiaalinsa puolesta saa loihdittua yhtä kuolemattomia helmiä kuin 1970-luvun suuruudet aikoinaan, mutta vitaalisuudessaan yhtye ei jää jälkeen Led Zeppelinistä ja kumppaneista. Ja toisekseen, kun yli 30 vuotta sitten hajonneita vanhan koulukunnan yhtyeitä ei enää ole, mikä muu bändi pystyy tarjoamaan nykysukupolvelle perinteitä kunnioittavaa hardrockia yhtä tuoreella ja autenttisella otteella?