Äärimetalli on parhaimillaan erittäin tehokasta terroria, mutta heikoimmillaan vain näennäisen rankkaa teflonia, joka ei pidä otteessaan. Puolalaisen Iperytin kakkosalbumi No State Of Gracen moderni black/death on bändin itsensä terrorcoreksi luonnehtimaa ääniväkivaltaa, mutta kallistuu laadultaan pitkälti teflon-lokeroon. 

Levyn huomionarvoisin seikka on sen ultranopea rumputulitus, joka on jo niin nopeaa, että konerumpujen klassinen 200 bpm -määritelmä astuu vielä asteen pidemmälle. Valitettavasti Iperyt on rumpukaahauskiihkossaan päätynyt käyttämään tehokeinoa pääasianaan, mutta mikään tehokeino ei ole niin äärimmäinen, etteikö se riittävän usein toistettuna menettäisi tehoaan.

Parhaimmillaan Iperyt on silloin, kun se malttaa pelkän nopeuden sijaan panostaa sisältöön, jolloin musiikissa on enemmän voimaa. Kaaos on silti vain kuorta. Kun riffit ja leadit ovat melko yksinkertaista peruskauraa, maistuu levyn "totalitaarinen terrori" lähinnä itsetarkoitukselliselta erikoisuuden tavoittelulta ilman todellista tuhovoimaa.

Iperyt on loppupeleissä yhden tempun poni, jonka nokkeluudessaan kompastuu ainokaiseen valttikorttiinsa kuluttaen sen nopeasti loppuun. Seuraavalle levylle bändiltä odottaisi vahvempaa otetta sävellysten, ei tehokeinojen varaan.