Musiikillisessa mielessä viimeiset kuusi vuotta ovat olleet Pendragonin vahvinta aikaa. Vuonna 2005 ilmestyneellä Believellä Nick Barrettin johtama neoprogeveteraaniryhmä käänsi kelkkansa ja aloitti merkittävän uusiutumistyönsä niin musiikin kuin julkisivunsa suhteen. Yhtye oli jo aivan liian pitkään toistanut Pink Floydista, Genesiksestä ja Camelista ammentamaansa neoprogekaavaa ilman merkittäviä uudistuksia, ja se myös kuului levyissä, jotka olivat sinänsä viihdyttäviä, mutta tylsistyttävän ennalta arvattavia paketteja.

Kolme vuotta sitten ilmestyneellä Purella Pendragon hioi entistä pidemmälle Believellä aloitettua uudistumistyötä, ja levy esitteli yhtyeen entistä modernimmankuuloisena ryhmänä, joka ei kaihtanut käyttää raskaammasta musiikista tuttuja ilmaisumuotoja. Samalla Nick Barrett tuntui löytäneen äänestään syvyyttä, joka aiemmin oli jäänyt nasaalilta kuulostavan yliyrittämisen varjoon.

Kuusi vuotta sitten aloitettu uusi linja jatkuu Pendragonin uutuuslevyllä Passion, joka kuulostaa yhtyeen uran kitaravoittoisimmalta työltä. Vanhoilta progemestareilta omaksuttuja vaikutteita on toki kuultavissa edelleenkin musiikissa, mutta ne ovat saaneet tehdä tilaa entistä dominoivimmille kitatariffeille ja omaperäisemmälle ilmaisulle. Passionia - ja sitä edeltäneitä kahta kiekkoa - kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen, että Barrettille on tullut kiire luoda oma musiikillinen perintö sen jälkeen, kun yhtyeen ensimmäiset 25 vuotta olivat haaskautuneet b-luokan neoprogea vääntäessä.

Gilmourmaista kitarajohdantoa odotteleville kuulijoille tarjotaan järkytys jo heti kättelyssä, sillä hitaan kehittelyn sijaan levyn avaava nimikappale potkaistaan käyntiin vauhdikkaalla rumpuloopilla, jonka ympärille rakennettu kappale sisältää lukuisia kerroksia vaihdellen jylhistä Mellotron-linjoista brutaaliin metalliriffittelyyn.

Jykevää avausta seuraava Empathy vuorottelee junnaavien riffien ja yllättävien suvantokohtien välimaastossa onnistuneesti. Vanhoille Pendragon-faneille kappaleen puolivälin jälkeen kuultava majesteettinen kitarasoolo tarjoaa mannaa, kunnes Barrett muistuttaa yllättävällä rap-osuudellaan, miten pitkälle yhtye on kulkenut alkuajoistaan. Tätä temppua Pendragonin tuskin olisi yrittänyt tehdä vuonna 1986!

Nykiviä riffejä sisältävä Feeding Frenzy edustaa levyn päällekäyvintä materiaalia vahvan nimikappaleen ohella, mutta sen toimivuudesta voidaan kiistellä. Kaoottista rypistystä seuraava This Green And Pleasant Land sen sijaan tuntuu yhdistävän onnistuneesti niin vanhan kuin tuoreen Pendragonin elementit, sinfonisista instrumentaaliosuuksista vahvan pophenkisyyden omaavaan kertosäkeeseen saakka.

Rönsyilevien kappaleiden joukkoon on hyvä istuttaa pelkistettyjä suvantokohtia, jollaisen tarjoaa uneliaita kerroksia sisältävä It´s Just A Matter of Not Getting Caught. Kappale toimii hyvänä hengähdyksenä ennen kuin moniosainen Skara Brae päästetään irti. Kappaleessa on likimain kaikki ne ominaisuudet, joita hyvältä neoproge-eepokselta sopii odottaa: melodisuutta ja tahtilajien vaihtelua hyvällä maulla toteutettuna. Mutta tarjoaa se myös yllätyksiäkin. Jos odotat Clive Nolanin soittavan kosketinsoolonsa Wakeman-koulukunnan hengessä, olet väärässä ja saat sen sijaan eteesi riemastuttavan vinksahtaneesti soivan atonaalisen sävelkuvion.

Kaiken räiskyvän ilotulituksen jälkeen yhtye tarjoaa vielä yhden yllätyksen levyn päättävän Your Black Heartin muodossa. Sen sijaan, että luvassa olisi ylvään juhlava tajunnanräjäyttäjä, Pendragon tarjoaa aavemaisen tunnelmapalan, joka kuljetetaan loppuun koskettimien, kitaran ja harmonisten lauluosuuksien varassa.

Mitä taas tulee levyn kylkiäiseksi lykättyyn dvd:hen, sisältää se käsivaralta kuvatun dokumentin levyn teosta sekä tunnelmia Pendragonin edelliseltä kiertueelta. Lähes puolitoistatuntinen dvd tarjoaa kurkistuksen Pendragonin takaa löytyviin muusikoihin ja heidän persooniinsa, mutta loppujen lopuksi videopätkä on täysin turhaa pakkopullaa, joka ei kestä kertakäyttöä enempää. Onneksi sama määritelmä ei päde levyn musiikkiin.

Kuka olisi uskonut, että suurimman osan urastaan puolivillaista musiikkia tehnyt porukka yllättää ja saa uudistumisensa myötä aikaan näinkin vahvaa ja modernia jälkeä? Toivottavasti kehityssuunta pysyy samana ja yhtye pitkäikäisenä.