Puissa joskus näkyvät tuulenpesät ovat mielestäni mielenkiintoisen ja kauniin näköisiä. Itse puulle ne eivät kuitenkaan ole hyvä seuralainen, sillä ne ovat loissieniä. Kiehtovan näköiset sykkyrät siis todellisuudessa pikkuhiljaa imevät itseensä puiden elinvoiman. Kun sykkyröitä sitten alkaa olla liikaa, ei puu enää näytäkään kauniilta. Pikemminkin se näyttää kuolemaan valmiilta vanhukselta, joka ei enää pysty hengittämään. Tukehtumiskuolema ei ole kaunis kuolema.

En toden totta ole mikään biologi, mutta metallimusiikista minulla on selvä mielipide. Kauneus ei siinäkään nimittäin lisäänny suoraan verrannollisesti koukeroiden lisääntyessä. Kalifornialaisbändi Ana Kefrin sykkyräisessä äärimetallissa kauneuspilkusta tulee yhtyeen musiikin kasvoille pirullisen ruma kasvosyöpä, joka vie lopulta kuuntelijan huomion niin pahasti, että musiikissa esiintyvät oikeasti hyvät ideat tuntuvat aivan liian nopeasti ohimeneviltä hetkiltä. Kun "enemmän on enemmän" -filosofiaa noudattava 62-minuuttinen kokonaisuus on muutenkin kokoluokkaa ähky, niin levyn läpikuuntelu tuntuu hyvinkin pakonomaiselta.

Burial Treellä kohtaavat avantgardemaiset ajattelumallit, deathcore ja teknisyys. Esimerkiksi osuvasti nimetty Parasites kuulostaa vähän kuin Cradle of Filthiltä soittamassa The Dillinger Escape Plania ja Opethia samanaikaisesti ja vuoronperään. Kappale ei vain valitettavasti tee oikeutta millekään näistä vaikutteista. Levy on luonnollisesti vielä temaattinen kokonaisuus, minkä vuoksi biisit suorastaan liimautuvat toisiinsa kiinni. Kuuntelija ei siis pääse hengähtämään edes niiden välissä. Pientä virkistävää ilmavirtaa albumille tulee lätyn muutamasta lyhyemmästä, noin kaksiminuuttisesta raidasta, kuten kevyesti näppäilevästä Fragmentista. Muuten albumilta on vaikea eritellä hyviä puolia, sillä ne jäävät kiistatta yksittäisten riffien tasolle ja leviävät latteasti pitkin ylipitkää levyä. Tunkkaista tuulenpesämetallia, sanon minä!