Perinteinen heavy metal on viime vuosina herännyt uuteen eloon aina vehreän ruohonjuuritason yläpuolellakin. Bändejä, niin 70- kuin 80-luvun heavysta intoutuneita sellaisia, on tupannut sisään ovista ja ikkunoista. Voitaneen puhua jopa trendistä. Pelokkaita peräpeiliin tuijottelijoita on tästä joukosta tietenkin suurin osa, mutta joukkoon mahtuu myös niitä, jotka tekevät tutuista aineksista jotain tuoretta, jopa jotain ajattoman kuuloista.

Yksi näistä jälkimmäisistä yhtyeistä on ruotsalainen Portrait, joka julkaisi huikean, osittain kimurantinkin debyyttinsä kolmisen vuotta sitten. Portraitin musiikki kuulosti juuri niin ihastuttavan kiireiseltä kuin heavyn mielestäni pitääkin kuulostaa, ja monimutkaisempien Mercyful Fate -biisien tavoin polveilevat rakenteet, lukuisat vikkelät riffit ja Phillip Svennefeltin omaperäinen falsettiääni tekivät kappaleista kenties jotain osiensa summaa suurempaa.

Jonkin aikaa sitten Svennefelt kuitenkin jätti Portraitin, ja vaikka albumien välillä julkaistun seiskatuuman veisut kuulostivat laadukkailta, puuttui niistä jotakin bändin debyytin hiomattomasta hienoudesta ja monitahoisuudesta. Ensivaikutelma Crimen Laesae Majestatis Divinaesta olikin hieman varautunut, sillä Portrait tuntui yhä jatkaneen niin sanottua aikuistumistaan. Yleisfiilis ei olekaan enää yhtä kiireinen ja pirteällä tavalla kireä, riffejä ei enää tungeta samaan biisiin kymmeniä, eikä laulukaan ole aivan niin ainutlaatuista.

Kakkoslevyn kappaleet ovat kuitenkin ehdottomasti hienoja heavy-biisejä, eikä aikuistuminen ole missään tapauksessa pelkästään huono juttu Portraitille. Nykyinen laulaja Per Karlsson on ehdottomasti kova, voimakasääninen ja omaperäinenkin vokalisti, eikä Darkness Foreverin kaltaisen keskitempoisen hittivedon vetovoimaa yksinkertaisesti käy kieltäminen. Pieni maltillisuus tuo siis mukanaan myös hyviä asioita. Esimerkiksi kitaraosastolla siirtyminen jonkinasteisesta ryntäilystä määrätietoisempaan riffittelyyn ja tuplakitarointiin tekee kokonaisuudesta hallitumman kuuloisen. Voimmehan aina villimpiä tunnelmia halutessamme kuunnella sitä Portraitin debyyttiä.

Crimen Laesae Majestatis Divinaelle mahtuu toki myös samanlaista riffejä pursuavaa viiletystä kuin yhtyeen ensilevylle, kuten vaikkapa Beast of Fire ja Bloodbath osoittavat. Päätösraita Der Todeskingin omalaatuiset, hienokseltaan folkahtavat kitaramelodiat ovat puolestaan aivan uusi vivahde Portraitin paletissa. Muutenkin biisissä on tunnelmansa, riffiensä ja melodioidensa puolesta reilusti pureskeltavaa. Juuri tämä erottaa Portraitin pelkistä retrobändeistä. Pieni suoraviivaistaminen ei ole vienyt Portraitin omaa, rosoista identiteettiä pois, vaikka myönnettävä on toki, että omat reaktioni yhtyeen kakkoslättyyn ovat ensilevyä maltillisemmat.