Karkeasti liioitellen Uriah Heepin ja Ken Hensleyn välisessä pesäerossa pöytähopeidenjako meni siten, että Uriah Heepille jäi tunnistettava soundi, kun taas Hensleyn mukana menivät biisintekolahjat. Toki Uriah Heep sai aikaiseksi hyviä kappaleita ilman Hensleytäkin, mutta klassikkoaineista omaavat kappaleet ovat olleet Heepillä harvassa viimeistään sen jälkeen, kun Peter Goalby jätti yhtyeen.

Vaikka Faster ei tule saamaan samanlaista klassikkostatusta kuin Uriah Heepin vanhat 1970-luvun levyt, löytyy siltä enemmän hyviä kappaleita kuin mitä Hensleyn entinen yhtye on saanut aikaan viimeisen 25 vuoden aikana. Periaatteessa Hensley ei ole edes yrittänyt keksiä itseään uudelleen, vaan hän keskittyy siihen minkä parhaiten osaa. Sinänsä yksinkertaisista kappaleista huokuu, ettei niitä ole kyhätty väkinäisesti ja se myös välittyy miellyttävällä tavalla lopputuloksesta. Hensleylle tunnusomaiset Hammond-urut raikuvat tuttuun tapaan ja norjalaisista ja islantilaisista muusikoista kasattu Live Fire soittaa kappaleiden vaatimassa hengessä ihastuttavan vanhakantaisesti. Toisin sanoen lopputulos kuulostaa vanhalta Uriah Heepiltä, mikä varmasti ilahduttaa vastikään julkaistuun Heep-uutukaiseen pettynyttä kuulijakuntaa.

Levy alkaa hitaasti kehittyvällä Set Me Free From Yesterdayllä, jossa on läsnä maanläheisen bluesrockin henki heepmäisillä lisukkeilla varustettuna. Kappaleessa on mukana likimain kaikki Heepille ominaiset tunnusmerkit aina korkeista eunukkivokalisoinneista lähtien ja Ken Ingwersen jopa ujelluttaa cry wah wah -pedaalinsa läpi kitaraansa niin, että hetken aikaa soittoa luulisi itsensä Mick Boxin aikaansaannokseksi.

The Curse vie tunnelmiensa puolesta kuulijan vieläkin lähemmäs kohti menneisyyttä, muistuttaen 12-tahtisen komppinsa ansiosta vanhaa Sympathya, kunnes kappale kuljetaan rönsyilevään soolo-osioonsa. Balladinomaisessa I Cry Alonessa Eiríkur Hauksson pääsee näyttämään kykynsä ja paikoin miehen vokalisoinneista tulee mieleen edesmenneen David Byronin maneerit.

Etelän rock nostaa päätään esiin letkeästi rullaavassa Katrinessa, jota on niinikään koristeltu Mick Boxilta kuulostavilla kitarakuvioilla ja kertosäkeen eunukkikuorolla. Hieman kevyemmillä vesistöillä liikutaan levyn puoliväliin sijoitetussa Slippin´ Awayssa, joka kuullaan hieman keskinkertaisempien rymistysten, Fasterin ja The End of Neverin, välissä.
Hyväntuulinen rymistely on toki toivottavaa, kun pysytellään Heep-aiheisen musiikin parissa, mutta toisinaan on hyvä myös vakavoitua ja muistuttaa, ettei veteraanitkaan ole enää aivan nuoria poikia. Vakavampaa, mutta sitäkin sykähdyttävämpää puolta itsestään Hensley esittelee kappaleessa Beyond The Starz, joka istuu hyvin huolettomien rymistysten joukkoon.

Lupaavan alun jälkeen panokset alkavat loppua levyn lähestyessä päätepysäkkiään. (At) The Last Minute kuulostaa sinänsä mukavalta kappaleelta, mutta allekirjoittaneen mieleen se tuo väistämättä Neil Innesin Kenny & Lizan (1979). Hensleyn hyväntahtoisuutta ei sovi epäillä Somewhere in Paradisessa, mutta kokonaisuutta tarkastellessa kappale putoaa keskinkertaisemman materiaalin joukkoon. Heep-vaihde saadaan sentään vielä käynnistettyä levyn lopuksi, vaikkakin Fill Your Head With Rockin “yleisöhuudot” kuulostavat myötähäpeää herättävältä tyylitajunpuutteelta.

Fasteria ei millään muotoa voi pitää Ken Hensleyn parhaimpiin lukeutuvana työnä, mutta omalla tavallaan se on riittävän riemastuttava osoitus siitä kuinka tehdään vanhakantainen hardrock-levy vanhan Uriah Heepin hengessä. Tuotanto on konstailemattoman pelkistettyä, mutta se palvelee musiikin henkeä. Näinhän ne kulutusta kestäneet suosikkilevyt tehtiin ennen muinoin.

Muutamien Fasterin sisältämien helmien valossa sitä jopa toivoisi, että Hensley tekisi samoin kuin Jussi Hakulinen, joka silloin tällöin kynäilee vanhalle yhtyeelleen muutaman helmen ja esiintyy sen riveissä tarpeen tullen.