|
1. Blow the Horns
2. Banner of Fortress
3. Battle-Axe Destruction
4. Of False Friends
5. Forwards to Eternal Glory
6. Forgotten Heroes
7. In Darkness I Grow
8. The Burning Witchhammer
9. [piiloraita]
Kesto: 51:24 |
"Törvi törähtää, miekat esiin vetäkää! Vihollinen on saapunut porteille!" Näin voisi alkaa Trimoniumin levy, jos sen tekstin muotoon pukisin. Saksalainen
nelikko syöksyy taisteluun laukkaavilla kompeilla, veikeän folkmaisilla melodioilla ja innostuneen aggressiivisesti tietä kirveillä raivaten. Vaikka
suoranaisia vertailukohtia Trimoniumin nopeatempoiselle ja melodiselle metallille en muistin kätköstä keksikään, tulee tästä pakanallisen sotateemaisesta
aktista mieleen sellaisia artisteja kuin Arghoslent, Forefather ja Falkenbach. Jokaisesta hieman jotain ja paljon omaa on siis pelin henki.
Riffit suorastaan pursuvat paitsi omaleimaisen kuuloisia melodioita, myös positiivista energiaa siinä määrin, että mistään synkästä materiaalista ei ole
kyse. Jos jotain blackmetalmaisia elementtejä halutaan etsiä, niin karhea rääkylaulu ja soundipuoli viittaavat tähän suuntaan. Tosin tällöinkään tuskin
päädytään Falkenbachia enempää BM-saralle.
Soundillisesti Blow the Horns on mukavan hyvätasoista. Kitarasoundista ei ole kiillotettu puhtoisen kiiltävää, vaan se on pikemminkin hiottu
taistelukelpoisen teräväksi ja särmikkään säröiseksi. Bassokin erottuu mukavasti joukosta, vaan ei kuitenkaan päällepäsmäröi yhtään liikaa. Balanssi eri
soitinten välillä onkin hyvällä mallilla ja lopputulos toimii erinomaisen hyvin. Rosoisen kitarasoundin rinnalla rähisevä rääkylaulu on myös hyvin
onnistunutta ja tuo musiikkiin aavistuksen vivahdetta black metallin puolelle. Ehkä mukaan sopisi vielä Forefatherin tyylistä puhtoistakin ilmaisua, mutta
homma toimii näinkin ihan mukavasti.
Viimeiselle huipulle kapuaminen on kuitenkin jäänyt jostain syystä vain puoliväliin. Innostavista riffeistä huolimatta levy kaipaisi vielä jotain hiomista ja
tarttuvampia kappaleita. Parhaimmillaan Trimonium tuo mieleen Desasterin, mutta tylsimmillään se vaan soljuu eteenpäin seuraavaa hyvää kohtaa odotellessa.
Lopputulos kallistuu kuitenkin selvästi keskitason paremmalle puolelle ja omaperäisyydessään Trimonium omaa sitä jotain outoa viehätystä. Ehkäpä levy saattaa
siis piipahtaa soittimessa joskus hamassa tulevaisuudessakin.
13.08.2003, Serpent |
|
