Melkoisella nimihirviöllä on siunattu matikkametallin soihdunkantajien uutta EP:tä. Kaksiosaisen teema-albumin ensimmäinen osio koostuu kolmen ”biisin” muodostamasta yhtenäisestä puolituntisesta, loput tarinasta kuullaan ensi vuonna julkaistavalla kokopitkällä. 

Ensisekunnit tarinan johdantoon kuljetaan pahaenteisesti soivan pianon kanssa, joka saa pian seurakseen kokonaisen orkesterin, jonka torvisektio uhkuu hyvin ikäviä tapahtumia lähitulevaisuudessa. Suoraan orkesterin pauhusta siirrytäänkin modernimpaan äänimaisemaan Tommy Rogersin johdattaessa komppaniansa täyteen höyryyn lähes mielipuoliseksi sovitetulla kaahauksella.

Rogersin puhtaat laulut kulkevat paremmin kuin koskaan aiemmin, ja David Bottrillin osin tuottaman levyn äänimaailma nostaa kaikki instrumentit selkeästi erottuvina esiin. Siinäpä ne hienoiset muutokset edellislevyyn oikeastaan olivatkin. Kun yhtye on kaivellut metallimusiikin – ja ties minkä muiden tyylien – sävelpussit tyhjiksi pohjien poimuja myöten jo aiemmin, tuntuu musiikillinen eteenpäinmeno tai uudistuminen hankalalta. Lähes joka osiosta välittyy kiusallinen tuttuuden tunne, aivan kuin tämän väliosan olisi kuullut jo bändiltä aiemmin... Välillä kaahataan järjetöntä vauhtia joka instrumentilla yhtä aikaa, sitten heittäydytään akustiseen osioon, josta siirrytäänkin yllättäen konesoundien helliessä hetken korvaa taas seuraavaan paahtopätkään, ja aloitetaan koko kierros taas alusta – välillä soppaan viskotaan sitten mausteeksi jotakin todella omituista, vaikkapa haitaria.

The Parallax: Hypersleep Dialogues ei missään nimessä ole huono levy. Tässä vaiheessa uraa Between The Buried And Me:n samankaltainen erilaisuus vain alkaa nousta voimakkaasti esiin. Olo on kuin olisi vuosia rakastellut maailman seksikkäimmän naisen kanssa mitä moninaisimmissa asennoissa maailman kalleimpien hotellien kattohuoneistoissa. Pari viikkoa pimeässä saunakamarissa ihan tavallisen tytön kanssa voisi olla jo ihan tervetullutta vaihtelua.