Ei, kyseessä ei ole Nakkilan heviveteraanien paluulevy, vaikka senkin pitäisi ilmaantua lähiaikoina markkinoille. Rougen takaa löytyy vastikään Suomessakin vieraillut japanilaisbändi.

Aiheeseen vihkiytymättömälle - jollaiseksi allekirjoittanut tunnustautuu - eniten päänvaivaa jrockissa tuottaa bändien ristiriita visuaalisen imagon ja itse musiikin välillä. Marilyn Mansonin oppilapsilta näyttävät yhtyeet saattavat kuulostaa absurdilta konepopilta ja tyyliteltyihin pukuihin sonnustautuneet poikabändit puolestaan voivat yllättää metallisella musiikillaan. Ozin kohdalla musiikki ja visuaalinen ilme kohtaavat toisensa, ja yhtye lukeutuukin jrock-siiven raskaampaa musiikkia esittävään osastoon.

Raskaasta musiikistaan huolimatta OZ vaikuttaa poikkeukselliselta, joskin äärimmäisen neuroottiselta energiapakkaukselta. Teknisesti taitavasta yhtyeestä tulee lähinnä mieleen System Of A Down. Kappaleet ovat lyhyitä energiaryöpsähdyksiä, joissa välillä paiskotaan angstisia metalliriffejä örinälaulujen kera ja hetken päästä ilotellaan greendaymaisilla melodioilla, jotka kuulostavat siltä kuin Marc Bolan laulaisi ne imaistuaan ensin aimo annoksen heliumia ja spiidiä.

Epäilemättä yksi syy jrockin täkäläiseen suosioon on se, että yhtyeiden musiikilliset ratkaisut poikkeavat länsimaisen populaarimusiikin ennalta arvattavista säännöistä. Se tulee selväksi myös Rougella, joka tarjoaa hämmentävän kuuntelukokemuksen ja oppitunnin japanilaisesta nykymetallista. Juuri kun luulet saaneesi langan päästä kiinni, kiitää se jo seuraavan nurkan takana vinhasti karkuun. Ja jos lopulta saat langasta kiinni, se vie mukanaan.