Kuvataiteen ja installaatioiden puolella mm. Mayhemin kanssa yhteistyötä tehnyt egyptiläissyntyinen Nader Sadek taitaa olla omaa nimeään kantavassa projektissa enemmänkin taiteellinen kuin musiikillinen johtaja. Temaattisesti ja visuaalisesti In the Flesh on kuitenkin vahvasti hänen luomuksensa, jota pääosin Rune Eriksenin (ex-Mayhem), Steve Tuckerin (ex-Morbid Angel) ja Flo Mounierin (Cryptopsy) kynäilemät biisit varsin kelvollisesti death metalin sävelin peilaavat.

Vaikka In the Fleshillä on myös suoraviivaisemmat, ellei jopa tavanomaisemmat, death metal -elementtinsä, hyökkää levy parhaimmillaan päälle kuin pikimusta geysir – osuva mielikuva levyn mielenkiintoisesti öljyä käsittelevää teemaa ajatellen muuten. Soulless kuulostaa hetkittäin paljon viimeaikaiselta Deicidelta ollen kuitenkin erittäin toimiva sävellys. En tiedä, kuka herroista Tucker, Eriksen ja Mounier on kantanut levyllä suurimman sävellysvastuun, mutta veteraanien kädenjälki on kauttaaltaan tasokasta ja paikoin jopa omaperäistä. Albumilla on sekä suoraviivaiset, tekniset että hieman oudommat hetkensä, jotka tasapainottuvat puolituntisella pyrähdyksellä toimivasti. Etenkin Eriksenin omaleimainen kitarointi ja Mounierin taidokas rumputyöskentely tekevät levystä tavallista mielenkiintoisemman tapauksen. Saatekirje vertaa In the Fleshiä Ordo Ad Chaon aikaisen Mayhemin ja Dominationin aikaisen Morbid Angelin kuvitteelliseen risteytykseen, ja vertaus on mielestäni hyvinkin osuva.

Petrophilia on yksi lätyn toimivimmista biiseistä skitsoine kitaraliideineen ja väkivaltaisine mutta monipuolisine riffirynnäköinteineen. Of This Fleshissä on Soullessin tavoin jonkinasteista Deicide-vibaa, ja näin laadukkaasti tehtynä biisin on silloin pakko olla hyvä. Mechanic Idolatry sytyttää keskitempoisempana, joskin mukavasti morbidangelmaisena biisinä vähän hitaammin, ja samaa voisi sanoa Sulfferista, jonka epäkonventionaalisessa riffittelyssä huomaa selvästi Eriksenin kädenjäljen. Nigredo In Necromance paketoi levyn muita kappaleita rauhallisemmalla ja sopivan omaperäisellä tavalla. Muutamasta kohokohdasta huolimatta tuntuu siltä, että In the Fleshillä – ja tällä kokoonpanolla yleensäkin – olisi voinut olla potentiaalia vielä hitusen kovempaan lopputulokseen. Toivottavasti projekti jonain päivänä puskeekin pihalle myös toisen albumin.