Hajotettuaan Moonlight Comedyn yhtyeen pääjehuna toiminut kitaristi Simone Fiorletta on kasannut uuden progemetalliryhmän, jonka hän on ristinyt No Gravityksi. Jos yhtyeen debyytin vertailussa käytetään lähtökohtana Moonlight Comedyn läpikotaisin onnetonta tuotantoa, ei Fiorlettan porukalle voi asettaa limborimaa korkeampia ennakko-odotuksia.

Nuivat ennakko-odotukset kuitenkin osoittautuvat levyn edetessä osittain vääriksi, sillä se todistaa niin hyvässä kuin pahassa ne piirteet, jotka tekivät Moonlight Comedystä sietämättömän yhtyeen. Päinvastoin kuin Moonlight Comedyn levyillä Worlds In Collisonilla esiintyy yhden selkeän kokoonpanon sijasta muusikkokatras, joka vaihtaa solisteja kappaleesta toiseen. Solistien vaihteleminen tuo kieltämättä syvyyttä ja runsaampaa väriskaalaa kokonaisuuteen, missä on niin hyvät kuin huonot puolensa.

Worlds in Collision ei kuitenkaan ala kovin lupaavissa merkeissä, sillä levyn avauskappaleelle Sailing On Sight solistintehtävät on annettu (lojaaliussyistä?) Fiorlerran entisen Moonlight Comedy -kollegan Emiliano Germanin harteille. Germanin yliyrittämisen ja sietämättömän vinkumisen ansiosta niin avausralli kuin myös levyn loppupuolelle sijoitetut Touchin' My Enemy  ja Unexpected Gift  menevät auttamattomasti piloille.

Heti kun mikrofonin taakse päästetään toinen solisti, kasvaa osaamisen taso huomattavasti. Tämä saattaa myös Simone Fiorlettan kitaristintaidot uuteen, myönteisempään valoon ja hänen soitossaan ja sävellyskynässään on tapahtunut huimaa kehitystä, mikä käy ilmi Mark Basilen (DGM) laulamasta The Killeristä.

Labÿrinthistä lainattu Roberto Tiranti tekee selvää jälkeä majesteettisia kitaraharmonioita sisältävässä Can't Dream Anymoressa, joka tuo mieleen alkuaikojen Dream Theaterin AOR-henkisine melodioineen. Voices From The Pastia sen sijaan voidaan pitää melkeinpä pastissina Luca Turillin ja kumppanien suuntaan. Onpa kappaleeseen saatu mukaan solistiksi Fabio Lione (Rhapsody Of Fire), mutta aivan laulajan päivätyön veroista jälkeä ei ole saatu aikaan.

Vaikka levylle on onnistuttu haalimaan nimekkäitäkin solisteja, eivät he välttämättä ole kaikkein parhaimmin kotonaan Fiorlettan materiaalin parissa. Tämän saa tuta myös Vanden Plasin Andy Kuntz, joka kuulostaa Religious Beliefissä lähes yhtä sietämättömältä kuin Emiliano Germani laulamissaan kappaleissa.

Akustispainotteisessa I'm Bleedingissä juonen päästä saadaan taas vaihteeksi kiinni ja helmeilevän kappaleen kruunaa miellyttävä-äänisen Michelle Luppi (Killing Touch, Thaurorod), jonka voimakas AOR-henkinen lauluosuus on Mark Basilen ja Roberto Tirantin ohella levyn parhainta antia.

Kuten monissa muissakin useita solisteja kuhisevissa projektilevyissä myös No Gravityn aikaansaamat tulokset ovat vaihtelevia. Levy-yhtiön kannalta vierailevien artistien käyttö on mitä mainioin myynninedistämiskikka, sillä aina kuluttajien joukkoon mahtuu niitä, jotka haluavat hankkia suosikkiartisteiltaan kaiken, olipa kyseessä päätyö tai vaatimaton vierailu projektilevyllä.

Moonlight Comedy -asteikolla World in Collision saattaa olla keskitasoa parempaa luokkaa, mutta Imperiumin käyttämällä arvosteluasteikolla kolme hyvin ansioitunutta kappaletta eivät anna aihetta juhlimiseen.