Saksalainen Lyriel lähestyy jo kymmenen vuoden ikää, mutta ensimmäinen kosketus orkesterin tuotantoon tapahtui arvostelijanplantulle vasta nyt. Jokaisen levynsä eri levy-yhtiölle levyttänyt bändi on päätynyt AFM Recordsin hellään huomaan ja näiltä listoilta pelin avaa bändin kolmannen levyn uudelleenjulkaisu, höystettynä uusilla kansilla ja kahdella bonus-raidalla.

Heti alkuun on sanottava, että kesti noin kolme sekuntia ensimmäisen varsinaisen kappaleen alusta, kun totesin olevani laulaja Jessica Thierjungin äänen pauloissa. Siinä missä naisvokaaleilla vedetyt bändit tuntuisivat nojaavan yleisesti ottaen kirkkaaseen ja/tai korkealta kovaa vedettävään malliin, Lyrielin vokaalit matkaavat varsin tummassa ja täyteläisessä maailmassa, joka hivelee korvaa varsin mukavasti. Sellisti Linda Laukamp tuo taustavokaaleillaan kuvioon aiemmin mainitun "yleisen soundin", mutta sopivissa määrin käytettynä tämä ei häiritse millään tavalla. Tyylit tukevat toisiaan luonnollisen kuuloisesti ja kokonaisuus muodostuu kuulijalle miellyttäväksi.

Onhan levyllä laulun lisäksi muutakin ja kyllä, sanoin aiemmin "sellisti". Perinteiseen metallibändin kokoonpanoon on lisätty niin sello kuin viulukin. Tokihan kyseiset instrumentit löytyvät monelta levyltä nykyään, mutta Lyriel kuuluu siihen harvojen bändien valikoimaan, jossa kyseiset instrumentit ovat ihan oikeasti jossain roolissa, eivätkä vain höysteenä. Molemmat instrumentit matkaavat myös live-kokoonpanossa mukana. Läpi levyn jousisoittimien sovitukset nostavat musiikkia askeleen ylöspäin, muuten ehkä hieman geneerisen pehmohevin joukosta. Kyseisillä instrumenteilla luodaan myös lievät folk-vaikutteet kappaleisiin. Hetkinä jolloin jouset eivät ole mukana, bändin musiikista iskevät vahvat Within Temptation/Nightwish-vibat, ehkäpä hieman pehmeämmällä otteella. Tästä päästiinkin aasinsillan kautta viime päivien suurimpaan ongelmaan: Mihin bändiin lähtisin Lyrielia vertaamaan, jos pitäisi jollekin muulle bändistä kertoa? Vastausta en ole keksinyt, joten olen vain ohjeistanut ihmisiä YouTubea kohti, jonne bändi on toimittanut levyn nimibiisistä uudenkarhean musiikkivideon. Varoituksena on todettava, että kyseinen kappale jää hyvinkin herkästi päähän soimaan.

Jottei pelkäksi hehkutukseksi mene, on levyssä huonotkin puolensa. Ensimmäisestä kuuntelusta lähtien minua häiritsivät saksaksi puhutut pätkät levyllä, enkä nyt tarkoita mitään "nyt kuuntelet promoa" -puheita, vaan esimerkiksi levyn introa. Levyn nimeä mukaillen levyllä on äänessä myös jonkinlainen sirkuksen kuuluttaja, joka pauhaa iloisesti saksaksi. Vaikka tämän toisaalta saksalaiselta orkesterilta ymmärtääkin, levyn kappaleet ovat viimeistä myöten englantia ja näin ollen saksankieliset (ja turhat) huutelut välissä rikkovat kokonaisuutta. Myös uudelleenjulkaisulle tulleet kaksi bonusraitaa menevät heittämällä negatiiviselle osastolle. Ensimmäinen bonus on levyn nimiraidan orkestroitu versio, joka tuntuu olevan koko ajan ristiriidassa itsensä kanssa. Taustat ja laulu tuntuvat olevan kuin kaksi eri biisiä, päällekäin soitettuna. Missään vaiheessa ei tunnu löytyvän yhtenäistä säveltä ja kappaleen jättääkin mielellään väliin seuraavilla kuunteluilla. Ja jos edellinen versiointi oli huono, seuraava onkin sitten jo kammottava. The Regret -kappaleesta löytyy nimittäin rehellinen dance-versio levyn päätteeksi! En tiedä onko tämä nyt sitten olevinaan saksalaista (känni)huumoria, vai mistä on kysymys, mutta olin hyvinkin lähellä nakata levyn, stereot ja kaiken muunkin irtaimen ikkunasta pihalle kun basso alkoi hakkaamaan. Jäätävä virhearvio joltain taholta, sanoisin. Voihan tämä Saksassa upota, mutta...

Kaikkiaan Lyriel yllätti erittäin positiivisesti. Levy on bonusraitoja lukuunottamatta vahva kokonaisuus ja ylittikin kaikki odotukset. Mitään varsinaista klassikkoainesta Paranoid Circus ei ole, mutta viihtynee soittimessa myös tulevaisuudessa. Tämän innoittamana pitänee tutustua myös aiempiin julkaisuihin ja sitä myöten jäädä odottelemaan myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää neljättä albumia.