Jos levyn kansikuvista voisi järjestelmällisesti päätellä sisällön musiikillisen tason, olisin voinut langettaa tuomioni Trelleborgille kuuntelematta. Peloistani ja ennakkoluuloistani huolimatta Lands of Njord osaa yllättää: levy on vielä kamalampaa sontaa kuin mitä kehtaisin odottaa.

En ymmärrä sen enempää pietarilaisen bändin nimeämistä ruotsalaisen kaupungin hengessä kuin yhtyeen musiikkiakaan. Samaan lokeroon kulkeutuu kysymys miksi venäläinen bändi laulaa skandinaaviaiheista ja viikingeistä? Näihin tuskin saan koskaan vastausta, mutta jotain näillä venäläisnuorilla on pahasti sekaisin.

Entäpä se itse avainasia: musiikki? Debyyttilevy Lands of Njord on lähes tolkutonta paskaa. Melodinen, hilpeyttä tavoitteleva ja moniulotteinen "pakana/viikinkimetalli" on sekoitus huumori-folkista, 1990-luvun alkupuolen tietokonepelimusiikista ja power metal -vivahteista. Näistä on kurottu tunnin kellottava paketti, jonka kuuntelu sattuu paitsi aivon sopukoissa, myös musiikillisen sävellyskyvyn suhteen lähtökohtaisen avarakatseisessa sielussani.

Kyllä, bändi osaa soittaa. Kyllä, soundit ovat koskettimia lukuun ottamatta ihan ookoolla tasolla. Mutta kun jokaisen biisin kohdalla iskee jonkinlainen henkinen vammatila tai kivun illuusiota mentaalisen kapsaisiinin lailla säteilevä hetki, herää kysymys: kuka helvetti tätä haluaa ihan oikeasti kuunnella? Siis bändiläisten ja heidän kahden kaverinsa lisäksi.

Bändi hoilottaa, rääkyy ja tarjoaa puhtaita lauluja hetken hauskuuttavalla venäjäaksentilla. Sitten seuraksi dramaattista puhehetkeä kuin bändi yrittäisi olla 2010-luvun vastine Moonspellin ulosannille. Ja ne syntikat: ihan oikeasti, mitä lääkkeitä tai huumeita näiden soittaja on saanut käyttääkseen? Näin hirveää myötähäpeäpimputusta en muista kuulleeni pitkään aikaan.

Lands of Njord on pahinta ajantuhlausta aikapäiviin, ja musiikillisesti sitä tasoa, jota en välittäisi enää kuulevani. Ikinä.