"Avantgarde on ranskaa ja tarkoittaa paskaa", sanaili taannoin eräs kollegani sosiaalisen median puolella. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, kun ensin mainittu termi yhdistetään äärimetallibändeihin. Aivan liian usein nämä yhtyeet kun ovat ties minkälaista tekotaiteellista torttua, vailla sävellys- tai sovituskykyä. Kokeellista black metalia veivaava Vom Fetisch der Unbeirrtheit haastaa kuulijansa uskomaan toisin.

Tummanpuhuvaan ja varsin komeaan A5-digibook -malliseen koteloon pakattu tupla-cd on puitteiltaan näyttävä. Häiritseviä kuvia, sanoituksia ja hinnakkaalta tuoksahtava viimeistely. Odotukset sisältöä kohtaan ovat korkealla. Vaan kuinka väärässä sitä olla voikaan olla.

V.F.d.U. -lempinimellä kutsutun yhtyeen debyyttituotoksen ykköslevy on itsetarkoitukselliselta haiskahtavaa black metalia, joka tuo mieleen lähinnä Blut Aus Nordin kokeellisemman tuotannon. Kieroja, mutta samalla äärimmäisen epäviehättäviä riffejä koko tunnin edestä, jos nyt osan show'sta viekin levyn päättävä kämäinen industrial-surina.

Musisointi kuulostaa juuri siltä kuin erikoisuus ja omaperäisyys olisivat jotain itseisarvoja ja jo siksi kiinnostavaa kuultavaa. Kokeellista, avantgardea tai mitä tahansa, tällainen erikoisuudentavoittelu ei hivele makuhermojani millään tavalla. Eikä asiaa auta ohut, huono ja vinkuva soundimaailma, josta on turha hakea särmää, potkua tai raakuutta. Laulu jatkaa samaa linjaa omintakeisella ärinän, rääkynän ja ulinan sekoituksellaan. Kauas ollaan black metalin ensimmäisestä ja toisesta aallosta tultu.

Kakkoslevy puolestaan keskittyy enemmänkin industrial- ja drone-tyyliin. Musiikillisesti ei tämäkään liian kaksista laatua ole, mutta rehellisesti sanoen metallista vastinetta mielenkiintoisempi tapaus. Osin tämäkin on metallista sisältöä, sillä muutamassa kohtaa biisit kuulostavat kuin levy junnaisi paikoillaan viallisen kiekon lailla, särökitaroiden jumittaessa kuin levyn tiltatessa konsanaan. Nämä "metalliset" kohdat ovat onneksi levyn vähemmistöä siinä missä ovat sitä kiekon huonompaakin antia ja muuten tekele on vain lähinnä yhdentekevää ja neutraalia suristelua kaikenlaisine pörinöineen.

Psychohygiene on oivallinen sekoitus vaivaannuttavan huonoa ja toisaalta yhdentekevän tavanomaista musiikkia. Se on yhtäältä yhdistelmä kökköä kokeellista blackia ja mitäänsanomatonta industrial-pöristelyä. Onkin kovin ironista, että näin turhanpäiväinen julkaisu on saanut näinkin hienon paketoinnin ympärilleen. Ehkä tätäkin joku osaa arvostaa. Minä en.