Beardfishin musiikilliset vaikutteet taitavat olla jopa vanhempia kuin bändiläiset itse. En mene takuuseen ruotsalaisbändin soittajien iästä, mutta sen varmempi voin olla siitä, että heillä on musiikillisessa DNA:ssaan 70-lukulainen progegeeni. Hammond ja mellotron hohkaavat yhtyeen soundiin lämpöä, mutta autenttisuudestaan huolimatta Beardfishin musiikki ei jää seniiliksi kopioinniksi. Viriilisti soivat kitarat ja saksofonit yhdessä Rikard Sjöblomin monipuolisen laulun kanssa virittävät levyn aaltopituudelle, joka resonoi niin 1970- kuin 2010-luvun mielenlaatuun sopivasti.

Avausraita The Platform kuulostaa menevämmältä Beardfishilta kuin edellisten levyjen perusteella osasin odottaa, sillä paikoin meininki on lähellä jopa Kingston Wallia. Riffit pörisevät läpi biisin hivenen keskimääräistä Beardfish-veisua tanakammin, vaikka minkään sortin metallista ei voi tällöinkään puhua. Kyseessä on joka tapauksessa mukaansatempaava ja komeasti groovaava avausraita, joka tuo lätylle heti kärkeen sopivasti energiaa. Itse muistin Beardfishin muutaman vuoden takaa kuitenkin hieman seesteisemmästä progesta, jota voisi sanoa myös Mammoth-albumin kivijalaksi. 15-minuuttinen And the Stone Said ”If I Could Speak” -teos ehtii vierailla erilaisissa tunnelmissa, mutta pääpaino on kuitenkin hieman Wigwamin mieleen tuovassa, maanläheisessä, melodisessa ja sävykkäästi sovitetussa progessa.

Sanoisin, että Beardfishin reseptissä, joka sitten neljän vuoden takaisen edellistapaamisen jälkeen on tullut entistäkin maukkaammaksi, on ensisijaisen tärkeää soiton ja soundin timmiys sekä intensiivisyys. Esimerkiksi Tightropea rennompaa biisiä sopii hakea, mutta sopivan tanakka bassottelu, tyylitajuinen rumputyöskentely sekä eri instrumenttien mielenkiintoa lisäävät fillit tekevät biisistä levollisuudessaankin rullaavan ja kiinnostavan. Tällaiset sävellykset valuvat nimittäin helposti laiskaksi fiilistelyksi. Green Wavesin vahva tunnelataus ja todella tarttuva bluesrock-fiilis tekevät biisistä yhden levyn moderneimmista. Tähän vaikuttaa myös kappaleen raskaus ja suoraviivaisuus. Rikard Sjöblomkin pääsee näyttämään osaamistaan ja laulamaan tässä veisussa täysin palkein. Kappaleen olisi tosin voinut paketoida viiden minuutin paikkeilla ja jättää viimeiset nelisen minuuttia tyhjäkäyntistä jammailua vaikkapa keikkaversioon. Instrumentaalinen Akakabotu ei ole levyn terävintä kärkeä, eikä sitä ole myöskään päätösraita Without Saying Anythingin alkupuoli, jonka Queen-henkinen paisuttelu ei aivan onnistu vakuuttamaan. Biisin jälkipuoliskon mietteliäämpi nostatus sen sijaan nousee aivan albumin tunnelmallisten huippuhetkien rinnalle.

Kokonaisuus ei siis ole edelleenkään läpikotaisen onnistunut, mutta nostaa Beardfishin lähelle nykyprogen eturintamaa. Etenkin levyn alkupuolisko on hienoa kuultavaa.