Meksikolaisten alkuperäiskansojen (esim. mayakansat) kulttuurista laulavaksi bändiksi Yaotl Mictlanin soundi kuulostaa erehdyttävästi norjalaiselta. Muistan ostaneeni bändin neljän vuoden takaisen debyyttialbumin muutaman arvostelun perusteella, kun yhtyettä oli kiitelty omintakeisesta black metalistaan. 70-minuuttinen levy oli kuitenkin paitsi liian massiivinen järkäle, lopulta myös musiikillisesti yllättävän tavanomainen ja ennen pitkää tylsäksi käyvä teos.

Dentro del Manto Gris de Chaacille musiikin määrää on karsittu parillakymmenellä minuutilla. Soundit ovat levy-yhtiövaihdoksen myötä tulleet ammattimaisemmiksi. Ensimmäisillä kuunteluilla tuntuu myös siltä, että pienetkin bändin kotimaahan viittavat vaikutteet ovat nyt väistyneet verrattain suoraviivaisen ja vihaisen black metalin tieltä. Esimerkiksi Cihuacoatlissa on jo melko paljon Gorgoroth-verta. Repivät black metal -riffit vääntyvät hetkittäin tosin myös odottamattomampiin suuntiin, ja rytmisesti riffit pääsevät välillä jopa yllättämään. Lisäksi erilaiset perkussiot ja puhallinsoittimet koristelevat lähestulkoon jokaista biisiä. Kenties maukkaimmin nämä mausteet tulevat esiin Noche Triunfadoran perkussioilla ryyditetyssä, ylväässä lopussa sekä päätösraita Nada Verde Creece Aquin puhaltimineen muita kappaleita selvästi sävykkäämmässä tyylittelyssä. Muuten omalaatuisuus piilee Yaotl Mictlanin musiikissa syvemmällä pinnan alta.

Dentro del Manto Gris de Chaac on siis debyytin tavoin jossain määrin pettymys; ainakin jos kansanperinteestä kumpuavia vaikutteita luulee kuulevansa reilummalla kädellä. Enemmän framille tahtovat meksikolaisvibat tekevät Yaotl Mictlanista keskivertoa hieman mielenkiintoisemman orkesterin mutta ei mitään sen kuolemattomampaa.