M.ill.ion se vaan jaksaa vääntää vuodesta toiseen, vaikka menestys ei taida olla ollut hääppöistä. Jos unohdetaan nuo typerät pisteet, on yhtyeellä hyvin musiikkia kuvaava nimi. Maailmassa on nimittäin vähintään miljoona bändiä, jotka tekevät tällaista musiikkia - niist suuri osa jopa tätä göteborgilaiskvintettiä paremmin.

Yli 20 vuotta toimineen yhtyeen soitossa ei ole mitään vikaa, mutta itsekritiikin puutetta täytyy ihmetellä, kun levyn tekoon on lähdetty näinkin vaatimattomat sävellykset mukana. Kappaleet on sommiteltu suunnilleen miljoona kertaa kuulluista kliseistä ilman omaleimaisuuden häivääkään. Melodisiksi ne on epäilemättä tarkoitettu, mutta tarttuvia melodioita ei ole kuin muutama kitarasoolo. Solistin mukana menee tämäkin hyvä puoli hukkaan. Laulajan ääni ei soi juuri lainkaan, eikä korkeuserojakaan ole liiemmin havaittavissa. Persoonallinen Abba-aksentti sentään löytyy, onhan sekin erottamassa M.ill.ionia ainakin saksalaisista lajitovereistaan. Samoin se, että meininki yltyy parhaimmillaankin vain kohtalaiseksi. Vaikka sävellykset ovatkin tylsiä ja ennalta arvattavia, ne tuntuvat innostavan pelimanneja. Esimerkiksi I Raise My Glass on varsin ponteva esitys, vaikka solistin äänivarojen rajallisuus käykin kappaleesta selkäpiitä karmivasti ilmi.

Biiseistä ei jää kuitenkaan mitään mieleen ilman muistiinpanoja. Hyvä meno ja kehno laulaja; siinäpä M.ill.ionin olemus pähkinänkuoressa. Bändi on varmaankin tavattavissa kesällä ruotsalaisten festivaalien telttalavoilta ja levy löytynee syksymmällä saksalaisten nettikauppojen alelaareista. Muuhun eivät eväät riitä.