James CH Russellin yhdenmiehen projekti on viimeisen vuoden aikana ehtinyt kerätä kehuja aiemmilla demoillaan, jotka on noteerattu verkkomaailman metallimediassa. Virallisena debyyttilevynä julkaistu The Far Shore paljastaa miksi Cathis Ordia on tähän asti hehkutettu: Sinänsä hyvin toteutetut demot ovat tarjonneet Cathis Ordista vain lyhyitä välähdyksiä, mikä on aivan kokonaan eri juttu kuin täyspitkän albumikokonaisuuden hallitseminen. Ja sitä Russell ei hallitse.

Pieninä annoksina Cathis Ord toimii kohtalaisen hyvin ja parasta varhaisen Opethin ja Anatheman mieleen tuovassa musiikissa on sen rikas monikerroksisuus, joka korostuu erityisesti kappaleiden kitarapunoksissa. Russell on onnistunut loihtimaan musiikkiinsa jylhän synkeän tunnelman, joka säilyy läsnä, siirtyipä musiikki armottomista ryöpytyksistä levollisempiin sävyihin.

Valitettavasti The Far Shoren kuunteleminen käy sitä puuduttamavammaksi mitä pidemmälle levy etenee. Levyn vahvassa avauksessa Rider On The Dawnissa jo oikeastaan tulee tyhjentävästi selväksi mistä Cathis Ordissa on kyse: melankolisesta synkistelystä, joka kuulostaa siltä kuin Thomas Gabriel Fischer olisi lykätty Opethin keulille ärjymään. Puhtaalla laululla varustettu Beyond The Gates sentään tuo variaatiota rasittavalta kuulostavan kuolonkorinan rinnalle, mutta sitten Russellin ote lipeää ja homma muuttuu paikoillaan junnaavaksi synkistelyksi.

Cathis Ord on tyyppiesimerkki tavanomaisesta yhdenmiehenprojektista. Se piirtää suuntaviivan toteuttamiskelpoiselle visiolle, mutta sen seuraava taso jää saavuttamatta vain koska musiikinluojalla ei ole ympärillään kanssamuusikoita, jotka antaisivat kokonaisuudelle oman tärkeän lisänsä.