Törmäsin äskettäin erääseen äänialan ammattilaiseen, joka totesi työnsä käyneen niin mahdottomaksi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Lähes poikkeuksetta hän on viimeaikaisten äänitysprojektiensa yhteydessä joutunut ihmettelemään miksataanko levy iPodeja vai kunnollisia äänentoistolaitteistoja varten. Asiaa ei auta se, että maailmaan on syntynyt kokonaisia menetettyjä sukupolvia, jotka eivät suttuisiin mp3-tiedostoihin totutettuina edes tiedä miltä levyjen tulisi oikeasti kuulostaa. Ja kaiken huipuksi samaisen sukupolven soittajaedustajille on opetettu, ettei ole mitään väliä mitä studiossa soitetaan, kun on olemassa laitteet, joilla kaiken saa kuulostamaan yhteen massamuotiin sopivalta tuubalta. Koitapa siinä sitten tehdä taidetta ja saada aikaiseksi samanlaisia ajattomia klassikoita kuin takavuosien suurnimet.

Onneksi aivan kaikkia tämän päivän musiikintekijöitä ei ole onnistuttu tasapäistämään ja taipumaan massakulttuurin pelisääntöihin. Massan tarpeisiin tuotettua kertakäyttömusiikkia on tehty iät ja ajat, ja sen sivussa on aina virrannut kiinnostavia vaihtoehtoissuuntauksia, jotka ovat vedonneet yllättävänkin moniin kuulijoihin. Erityisen lohdullisesti tämä piirre on noussut esiin 2000-luvulla, jolloin muottiin tuotetun Idols-musiikin vastareaktiona monet musiikintekijät ovat alkaneet korostaa yksittäisten kappaleiden sijaan ehjien albumikokonaisuuksien tekemistä. Teemalevyt ovatkin kokeneet riemastuttavan renessanssin, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että niiden joukkoon on mahtunut tekotaiteellisia ylilyöntejä, jotka kyseenalaistavat lajityypin uskottavuuden.

Toissavuonna albumikokonaisuuksien mestareihin lukeutuva Porcupine Tree julkaisi mittavan The Incidentin, jonka nimiraita yksistään kattoi 55 minuuttia levyn pituudesta. Yhtye on viimeisen 10 vuoden aikana alkanut saavuttaa laajempaa kuulijakuntaa, mikä on myös pantu merkille niin levylistoilla kuin keikkarintamalla. Porcupine Treen ja kumppanien lanseeraama manifesti levykokonaisuuksista taidemuotona ei ole voinut olla vaikuttamatta nuorempiin musiikintekijöihin. Siitä ei ole epäilystäkään kuopiolaisen Thencen debyyttilevyn These Stones Cry From The Earth kohdalla, sillä levy koostuu yhdestä 57-minuuttisesta sävelteoksesta.

Juha Sirkkiän ja Erno Räsäsen muodostamaa Thenceä ei voi syyttää siitä, etteivätkö he tietäisi miltä levyjen pitää kuulostaa. Kaksikko on nähnyt vaivaa levyn täyteläisen ja nyanssirikkaan äänimaailman eteen, johon myös Korpiklaania miksanneella Aksu Hantulla on ollut osuutta. These Stones Cry From The Earth on ehkä progea iPod-sukupolvelle, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö levyä ole tehty vaativampi äänentoistolaitteisto mielessä.
Päällimmäisenä levystä tulee mieleen viimeaikaisimmat työt sekä Porcupine Treeltä että Anathemalta, sillä samaan tapaan Thencen musiikki koostuu sujuvasti lipuvasta tunnelmallisuudesta ja metallisista elementeistä. Sirkkiän säveltämä teos alkaa jännittävän minimalistisella kehittelyllä, jota seuraa monikerroksisilla rakenteilla sävytetty metallituokio. Alkuminuuttien metallisuus muuttuu vaivihkaa entistä avarasointisemmaksi tunnelmoinniksi, muistuttaen samantyyppisestä modernista psykedeliasta, jota Porcupine Tree harjoitti The Sky Moves Sidewaysin aikoihin. Teoksen puoliväliin mahtuu jännittävää kehittelyä ja räiskyvää sooloiloa, joista sykähdyttävimmät hetket koetaan koskettimien ja saksofonin vuorotellessa keskenään. Räiskyvien soolojen jälkeen teos siirtyy levollisempiin tunnelmiin, josta sävellys siirtyy monikerroksisten punosten kautta viimeiseen metalliryöpsäykseensä ja jännittävästi leijuvaan codaansa.

These Stones Cry From The Earth ei vielä osoita Thenceltä suurta omaperäisyyttä, mutta valitsemansa tyylin, soittamisen ja ennen kaikkea tuotantopuolen yhtye hallitsee hyvin. Juuri tällaiset levyt antavat toivoa ja muistuttavat, ettei äänialan tulevaisuutta ole vielä menetetty täysin iPod-väelle ja massamarkkinointikoneistolle.