Verenpisaran Sinun tyyneytesi vie voiton kaikesta -debyyttisinkusta on kulunut melko tarkalleen kymmenen vuotta. Ennen tuoretta Eilinen on kuollut -täyspitkää, bändin neljättä, yhtye piti yli viiden vuoden tauon julkaisurintamalla. Kyse ei välttämättä ole syy–seuraus-suhteesta, mutta mielestäni Eilinen on kuollut kuulostaa sävellyksellisesti huomattavasti pirteämmältä kuin orkesterin kaksi edellistä levyä. Tunnelmat eivät tietenkään varsinaisesti ole pirteitä, vaan ilma on edelleen raskaana suomalaisesta melankoliasta, jota höystetään pääasiassa hyvän maun rajoissa pysyvällä paatoksella.

Verenpisara debytoi suomenkielisen raskaan rockin kulta-aikana, jolloin Trio Niskalaukauksesta tuli platinaa myyvä yhtye ja Viikate julkaisi ensimmäiset suuremman yleisön tietoisuuteen tulleet levytyksensä. Melko harva tuon ajan bändeistä on kuitenkaan enää hengissä, mutta Verenpisaran eduksi onkin sanottava, että se elämöi jo ensilevyllään hieman irrallaan iskelmähevin tyypillisimmästä ilmaisusta. Oikeastaan Verenpisarassa on hyvin vähän metallia, mitä nyt Kuinka usein jynkyttää säkeistössään hieman raskaammin. Ennemminkin Eilinen on kuollut ammentaa iskelmällisistä ja suomirock-tyylisistä melodioista.

Laulaja Rami Raski ei edelleenkään ole maailman vetrein tai voimakkain tulkitsija, mutta tällaiseen musiikkiin hänen äänensä sopii silti varsin hyvin – varsinkin kun miehen laulua on toimivilla stemmoilla tuotettu kuulostamaan syvältä ja tummalta. Alarekisteri vakuuttaa vielä varauksettomammin kuin hieman ohueksi jäävä ylärekisteri. Laulumelodiat ovat yksinkertaisia ja paikoin pirullisen tarttuvia, eikä koko levyllä kuulla juurikaan ohilyöntejä tällä saralla. Sen verran samanlaisia laulumelodiat kuitenkin ovat, että pieni variaatio ei tälläkään osa-alueella olisi pahitteeksi.

Muutaman tempoltaan hitaamman ja muutaman riffeiltään hieman raskaamman biisin ohella levy kaipaa muutenkin lisää vaihtelua. Esimerkiksi Kuinka usein -raidan kritisoimisen tekee toisaalta vaikeaksi sen erittäin toimiva ja menevä kertosäe. Levylle olisi kuitenkin saanut mahtumaan yhden tai pari kauttaaltaan rauhallisempaa ja soitinnukseltaan karsitumpaa vetoa, sillä juuri tähän suuntaan Verenpisaran tuntuisi olevan luonnollista laajentaa repertuaariaan. Rytmisesti tanakassa Turhamaisuuden kolonnassa lauletaan levykokonaisuuden kannalta nurinkurisesti, että ”meidän on tuhottava taantumuksen pyhättö / raiskattava melodia rikottava sen rytmi”, kun nimenomaan rakenteellisesti Verenpisaran biiseihin kaipaisi uskaliaampia ratkaisuja. Kasiraita saattaa toisaalta olla levyn seikkailuhenkisin sävellys, lähinnä voimakkaasti eteenpäin puskevan rytmiikkansa ansiosta.

Albumi käynnistyy Tien ja Suunnan myötä erittäin vahvasti, menevästi ja tarttuvasti, ja vaikka matkan varrella muutama heikompi ralli (lähinnä Tietämättömyyden torit ja Hylätyn aseman tuulessa) kuullaankin, on 42-minuuttinen Eilinen on kuollut helppo liputtaa parhaaksi Verenpisara-kiekoksi tähän mennessä.