Lähdinpä taannoin puhdistamaan korviani retrorockilla. Ruotsalaiset Graveyard ja illan pääesiintyjä, nimekkäämpi Witchcraft esiintyisivät Tampereen Klubilla, eikä kumpikaan bändeistä ollut itselleni kauhean tuttu. Graveyardilta en ollut kuullut ennen keikkaa biisin biisiä. Keikalla lämppäribändi Graveyard soitti kuitenkin niin pirullisen vetoavasti, intensiivisesti ja kaikin puolin huhhuh-miellyttävästi, että sen jälkeen en suoraan sanottuna ole uskaltanut kuunnella bändiä. Ei se levyltä voi vastaavaan yltää, eihän?

Bändin tuore täyspitkä Hisingen Blues ei aivan pystykään toistamaan yllätystä, mutta kyse on silti erittäin hienosta albumista. Vahvasti – yllätys, yllätys – blues-pohjainen hard rock on homman nimi, ja kenties keikalla esitettyyn materiaaliin verrattuna painotus on huikean intensiivisen grooven ja boogien sijaan nimenomaan bluesahtavassa meiningissä. Toki levyltä löytyy menevämpiäkin ralleja, kuten huoleton, fuzz-säröinen Buying truth (tack & förlåt), vastustamattomasti keinuva ja revittelevä nimibiisi (”oh Lucifer, come take my hand”) sekä hieman hendrixmäinen RSS. Nämäkin biisit ovat hienoja ralleja ja saavat varmasti muutaman Zeppelin-rockin kenttää viime vuosina hallinneiden yhtyeiden kravatit kiristymään. Itselleni kaikkein mieluisinta materiaalia Hisingen Bluesilla ovat kuitenkin sen tummemmat biisit.

Päätösraita The Sirenin äärimmäisen voimakas melankolia pureutuu läpi kovemmastakin kuoresta, eikä biisin tapaa käyttää hyväkseen kontrasteja voi kuin ihastella. Toisaalta rakenteen toimivuus ei ole ihme, sillä se on käytännössä napattu bluesrock-oppikirjan ensimmäiseltä sivulta. Joskus (lue: usein) yksinkertaiset ratkaisut ovat kuitenkin niitä toimivimpia. Kun kitaristi-laulaja Joakim Nilssonin ääni saa etenkin kertosäkeessä voimistuessaan vielä kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä, niin kuusi minuuttia kellottava biisi on ohi liian nopeasti. Pieniä psykedeliasävyjä sisältävä No Good, Mr Holden on levyn kevyimpiä mutta samalla myös vangitsevimpia biisejä. Mukavasti vaihtelua sisältävää Uncomfortably Numbia sekä vihellyksineen ja kolkon kaikuisine kitaroineen pientä Morricone-vibaa sisältävää Longingia ei sovi myöskään unohtaa levyn kohokohtia listattaessa. Longingissa on havaittavissa myös tietynlaista, tervetullutta kokeilevuutta, joka Graveyardin kaltaisille menneiden aikojen ilmaa hengittäville bändeille on mielestäni elintärkeää. Kun vielä avausraita Ain't Fit to Live Here tuo mitä parhaimmalla tavalla mieleen parin vuoden takaisen keikan intensiivisyyden ja tarttuvuuden, olen tullut maininneeksi levyn kohokohtina käytännössä kaikki sen kiekon biisit. Hivenen heikompia Buying truthia ja Ungrateful are the deadia lukuun ottamatta biisit ovatkin todellista hittikamaa, joten valittamisen varaa jää harvinaisen vähän. Hisingen Blues on siis alkuvuoden kovimpia lättyjä, mutta tulevat Suomen-keikat voivat hyvinkin olla taas koko vuoden kovimpia keikkoja, joten ei muuta kuin sankoin joukoin Tampereelle, Jyväskylään, Joensuuhun ja Helsinkiin.