Forsakenia kuunnellessa voi helposti piirtää eteensä seuraavanlaisen mielikuvan: Lapsena sinut pakotetaan pianotunneille. Muutaman vuoden kestänyt vastahakoisuus pianonsoittoa kohtaan muuttuu vähitellen rakkaudeksi. Teini-iässä pianotunnit saavat jäädä ja löydät rockmusiikin. Alat purkaa omia tuntojasi koskettimien kautta ja saatat jopa liittyä johonkin bändiin. Yhtyekokeilut jäävät lyhytikäisiksi, joten jatkat musiikillisten tuntojen purkamista omissa oloissasi, käyttäen ilmaisuvälineinäsi syntetisaattoria ja midi-pohjaisia musiikkiohjelmistoja. Lopulta sinulle on kertynyt pöytälaatikkoon kasa sävellyksiä, jotka haluat saada yksiin kansiin ja julkisuuden kuultavaksi.

Jokseenkin näin. Vaikka en tiedä Bartosz Ogrodowiczin taustoja, hänen debyyttilevynsä Forsaken kuulostaa juuri tältä. Levyn sävellyksistä huokuu, että niitä on kypsytelty vuosikausia ja kiekko on tulosta pitkään kestäneistä sormiharjoituksista. Valitettavasti levyn toteutuksesta kuulee, että tekijä on viettänyt liiaksi aikaa itsekseen omassa pienessä kotistudiossaan, mikä on seikka, josta monet Forsakenin kaltaiset kosketinlevyt kärsivät. Tekijä on äänittänyt kaiken musiikin itse ja oikeiden soittajakollegoiden sijaan hän on ohjelmoinut muut instrumentit. Oma visio on toki tärkeää, mutta tuskinpa Rick Wakemanin klassisimmista levytyksistä olisi tullut yhtä hohdokkaita ilman pystyviä kanssamuusikoita, joiden interaktiivisuus nosti sävellykset ja esitykset kokonaan uudelle tasolle.

Jos levyn tuotannolliset puutteet jätetään sivuun, tarjoaa Forsaken ensiluokkaisia sävellyksiä ja hienoa kosketintyöskentelyä. Fanfaarimainen Intro on kuin suoraan Geoffrey Downesin The Light Programmen maisemista, kun taas nimikappale yhdistelee Vangelis-henkistä mahtailua Derek Sherinianin aggressiivisiin sormiomittelöihin. Dream of Destinyssa ja kaksiosaisessa Judgementissa Ogrodowicz viljelee yhtä komeita sinfonisia sävyjä kuin Tuomas Holopainen sävellyksissään. Samaa holopaismaisuutta kuullaan bonusraidaksi ympätystä Mury Czernistä, jonka toteutus vaatisi metallibändin esitystä tuekseen.

Välillä Ogrodowicz muistaa myös, että yksinkertainen on kaunista. Minimalistinen Love kuulostaa siltä kuin Mike Oldfield ja Erik Norlander olisivat päättäneet tehdä yhteistyötä, edgarmaisten pianojuoksutusten kruunatessa oikeaan paikkaan aseteltuna koko komeuden. Progressiivisempaa kimuranttiutta kuullaan emersonmaisessa Beliefissä. Sherinianmaisen ilmaisun pariin palataan Insomniassa, Stone of Memoriesissa ja Hopessa, joiden toteutus suorastaan huutaa oikeaa rytmisektiota ja massiivista kuoroa.

Bartosz Ogrodowiczillä on kykyjä niin kosketinsoittajana kuin säveltäjänä, mutta ne menevät harmittavasti hukkaan, ellei hän jatkossa saa puettua teoksiaan niiden arvoiseen asuun. Musiikista ja kosketintyöskentelystä haluaisin kernaasti antaa kiitettävät pisteet, mutta vaatimaton tuotanto laskee pisteet roimasti alaspäin. Valitettavaa, kovin valitettavaa.