Jos falkenbachmaiset melodiafiilistelyt yhdistetään nopeatempoiseen ja suoraviivaiseen black metal -mäiskeeseen, voisi lopputulos kuulostaa sellaiselta kuin ranskalaisen Aurvandilin Ferd-levytys. On hieman epäselvää voiko levyä kutsua sooloprojektin debyyttilevyksi, kuten saatekirje antaa ymmärtää, vai onko kyseessä pitkähkö minijulkaisu, kuten netti-informaatio asiasta kertoo, mutta viis siitä, sillä sisältöä on liki kolmen vartin verran.

Kylmiä sävyjä maalaileva, mutta vähemmän kaksisia biisejä koostanut artisti on mennyt parissakin kohtaa siitä mistä aita on matalin, eikä ole suinkaan lähtenyt hakemaan niitä haastavampia ratkaisuja. Näistä selkein on äärimmäisellä tempolla biisien vetäminen, aivan kuin se olisi jonkinlainen kaikesta hyvää tekevä ihmeratkaisu. Toinen häiritsevä seikka on säksättävä rumpukone, joka ei dynamiikkaa tahi fiilispuolta osaltaan tarjoa.

Suuri osa levyn bm-henkisistä riipaisuista on vedetty juurikin yksitoikkoisen nopeasti ja mielikuvituksettomasti. Melodiat taustalla ovat mitäänsanomattoma ja yhdentekeviä suurilta osin, ja levyn parhaimmiksi osioiksi jäävätkin sen vähemmän bm-henkiset folkmetalmaisuudet. Ohuet ja karkeat kitarasoundit eivät kokonaisuutta vahvista, eikä muutosta tähän tuoda myöskään koskettimien muodossa. Laulupuolen rääkynä on tavanomaista ja sitä on lopulta aika vähän. Levy kuulostaakin suurelta osin instrumentaaliselta tekeleeltä.

Ferdilla on hetkensä ja parhaimmillaan tarjonta on kohtuullisen maukasta. Suuri osa on kuitenkin jollain tavalla niin tavanomaista ja yhdentekevää, ettei levy lopulta jaksa herättää sen suurempia fiiliksiä. Onhan näitä nähty ja kuultu tässä genressä jo ihan tarpeeksi yhden ihmiselon edestä.