Hämmästyttävää! Mikään mitä Paul Sadler ja Paul Cuthbert ovat menneisyydessään tahoillaan tehneet ei auta valmistautumaan siihen mitä kitaristiherrat yhdessä ovat saaneet aikaiseksi Spiresin debyyttilevyllä. Spiral of Ascenesionilta on turha odottaa System Of A Downin jalanjäljissä apinoineen InSilencen maneereita, missä Sadleria kuultiin pelkkänä kitaristina. Ja vaikka Cuthbertin virtuoosimaiset kyvyt otelauta-akrobaattina tulivatkin selväksi jo Nailedin riveissä, on Spiresin käyttämä väripaletti tavanomaista death metal -mättöä laaja-alaisempaa ja rikkaampaa.

Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin, että Manchesterista kotoisin oleva Spires tuntuu sijaitsevan niin tyylillisesti kuin maantieteellisesti jossain Göteborgin melankolisen metallin ja amerikkalaisten thrash- ja progemetallitaiturien välimaastossa. Spiresin tyyli on samanaikaisesti kiinni niin alkuaikojen Metallicassa kuin progressiivisempaan suuntaan jalostuneessa Opethissa, mutta tapa, jolla yhtye onnistuu yhdistämään ne toisiinsa, kuulostaa innostavan tuoreelta. Paremman luokituksen puutteessa Spiresia voisikin luonnehtia kitaravoittoiseksi progemetallibändiksi, jolle deathmetalli ja lyyrinen tunnelmointi ovat yhtä tärkeitä osia tyylissä.

Death metal -elementit ovat kaikkein selvimmin läsnä levyn kahdessa ensimmäisessä kappaleessa, Equilibrium ja The Infinite Descent, jotka kuulostavat siltä kuin Katatonia ja Tool soittaisivat yhdessä Damn The Machinea ja So Far, So Good… So What! -kauden Megadethia. Yltiöteknisen avausryöpytyksen jälkeen Spires tarjoilee samankaltaisia lyyrisiä suvantotunnelmointeja, jollaisia Metallica vielä harjoitti Cliff Burtonin ollessa elossa. Parhaiten ne tulevat esiin kiehtovan aaltoilevassa Broken Hourglassissa, jota voidaan pitää levyn keskeisimpänä kappaleena. Viimeistään tässä kappaleessa käy ilmi miten ilmeikkään ja laaja-alaisen lauluäänen Paul Sadler omaa. Sadlerin vivahteikas äänenkäyttö, joka vaihtelee puhtaasta herkistelystä aina brutaaliin ärjähtelyyn, on yksi yhtyeen suurimmista vahvuuksista, tehden Spiresin debyytistä entistä värikylläisemmän. Hukkaan olisivat miehen kyvyt menneet pelkkänä kakkoskitaristina InSilencessa.

Spiral of Ascension ei ole vain Sadlerin juhlaa. Se on hyvin yhteen hitsautuneen yhtyeen räiskyvää ilottelua, jossa haastavat rytmitykitykset ja sykkivät bassolinjat tukevat majesteettisen upeita tuplakitarakuvioita saumattomasti. Toisinaan muusikot tuntuvat heittäytyvän soitossaan niinkin teknisille sivuraiteille, että tulokset kuulostavat siltä kuin yhtye olisi jammaillessaan löytänyt oikeanlaisen grooven ja unohtanut tyystin, että äänitys on käynnissä. Tästä piirteestä on selvästi hyötyä, kun yhtye fiilistelee ja kasvattaa voimistuvia tunnelmia entistä suuremmiksi vyöryiksi. Sama tehokeino ei kuitenkaan sovi kuvaan silloin, kun jo kaikki hanat on avattu, mikä aiheuttaa lievää tyhjäkäynnintuntua. Nimenomaan tästä piirteestä kärsii sinänsä hienoja ideoita sisältävä Martyr.

Suurimmaksi osaksi Spires onnistuu pitämään saldonsa reippaasti plussan puolella. Hienon Broken Hourglassin jälkeen yhtye pitäytyy tunnelmallisemman fiilistelyn puolella, mistä hienona esimerkkinä toimii surrealistisen unelias Symmetry. Raukean tunnelmallinen progeilu paiskaa kättä teknisen kuolonmetallin kanssa 14-minuuttisella nimikappaleella, joka vaatii useamman kuuntelukerran avautuakseen kunnolla. Levyn päättävässä instrumentaalikappaleessa A New Prayer on samanlaista jylhää tunnelmaa, jollaista Metallica sai taiottua varhaisille instrumentaalieepoksilleen, kuulostamatta silti kopiolta.

Pohjois-Englannin ankeat olot ovat toimineet aiemminkin kasvualustana monille pitkänlinjan metallibändeille. Spiresissa on ulosantinsa ja tuotantonsa puolesta aineksia toimimaan pitkällä linjalla. Debyyttilevynsä pohjalta on helppo todeta Spiresin ansaitsevan suuremman metalliyleisön huomion. Sitä se ei kuitenkaan saavuta niin kauan kuin se julkaisee levynsä omakustanteina, joiden huomionarvoinen sisältö on verhottu halvalta Giger-kopiolta näyttäviin kansiin.