Syyskuussa 1987 julkaistu Triumph and Agony  jäi düsseldorfilaisyhtyeen viimeiseksi – ja parhaaksi – Warlock-nimellä äänitetyksi levyksi ennen kuin ahne manageri vei lakituvassa bändiltä nimen ja solisti Doro jatkoi uraansa uusien pelimannien ympäröimänä, omalla nimellään.. Kovin tekisi mieleni sanoa, että Doro ei saanutkaan aikaan ainoatakaan T&A:n (Triumph and Agonyn, ei t**s & a**in, senkin pervot) lailla iskevää albumikokonaisuutta koko Warlockin jälkeisellä urallaan. Kohtuuden nimessä myönnän kuitenkin, että levylle antamassani arvosanassa on nostalgialisää, sillä Triumph and Agony on niitä levyjä, jotka allekirjoittanut höyläsi jo vinyyliaikana melkein kuuntelukelvottomaan kuntoon.

Yhtyeen... tai no, Doron, lopulliseksi kansainväliseksi läpilyönniksi muodostunut Triumph and Agony on kahdella edellisellä levyllä kuultujen Warlock-tyylien fuusio. Levyllä Hellboundin saksaheavyn riffipohjainen jämäkkyys kohtaa True As Steelin kaupallisen koherenssin, tarttuvammat kertsit ja valtavirtaisen soundimaailman. Sen biisit ovat myös melkein järkijään edellislevyjä parempia. Doro Peschin kahdella edellisellä albumilla vielä vähän raakile lauluääni saavuttaa huippukohtansa juuri T&A:lla, sillä nuoren tytön sinänsä makea rääkyääni on kokemuksen myötä saanut lihaa luiden päälle. Doron soundi oli aina aikaisemminkin heviuskottava, mutta tälle levylle siihen oli hiipinyt myös riittävästi melodisuutta, jonka turvin Make Time For Loven ja ikihitti Für Immerin kaltaiset balladitkin taipuivat vakuuttavasti – Doron näihin päiviin asti vähintäänkin eksoottisesta englanninkielen ääntämyksestä huolimatta.

T&A on klassikkomateriaalia josta vielä tänäkin päivänä hevihymni All We Are, superslovari Für Immer, aikanaan varsin innovatiivinen Metal Tango sekä kylmän sodan loppuvuosien uhkakuvia peilaava East Meets West  sekä makea I Rule The Ruins ovat Doron keikkasetin korvaamattomia peruskiviä, joita fanit rakastavat vuodesta toiseen.

Uudelleenjulkaisun bonuksista Something Wicked This Way Comes on aivan sutta ja sekundaa, mutta eipä haittaa, sillä itse asiassa vasta Doron seuraavalla studiolevyllä, Force Majeurella julkaistut Angels With Dirty Faces  ja luotisuora speed metal Under The Gun ovat täyttä tavaraa. Jälkimmäinen sopisi tyylinsä puolesta tosin paremmin Hellbound-levylle.