Woods of Ypres on nimen ohella tullut itselleni tutuksi lähinnä toisen pitkäsoittonsa, vuonna 2007 ilmestyneen Woods III: The Deepest Roots and Darkest Bluesin kömpelöistä ja nahkeista sanoituksista. Toki kaipuun luontoon voi pukea muihinkin sanoihin kuin ”Modern life can drive us to scream for the trees…(in harmony) / For those of us who can’t find peace, at least we can have a release”? Vai mitä sanotte seuraavasta:

I understand the translation
Universal in human nature
A common expression and interpretation
Of Black Metal and modern life

Lähtökohdat pari vuotta vanhalle mutta nyt Earachen suurempaan jakeluverkostoon uivalle Woods IV: The Green Albumille voisivat siis olla paremmatkin, mutta onnekseni Woods of Ypres osoittautuu ennakko-odotuksia hieman paremmaksi bändiksi. Kovin hienovaraista ei kanukkiyhtyeen surumielinen ja painokas melometalli ole musiikillisestikaan, vaan meno on sanoitusten tavoin melko voimakkaasti alleviivaavaa, arkipäiväistä ja jopa kliseistä, mutta jos pompöösin- ja romanttisenpuolista metallia sietää, tarjoaa Woods of Ypres monta miellyttävää hetkeä. Toki 78 minuutissa olisi ollut paljon karsimisen varaa, mutta tämä Agallochin ja Novembers Doomin mieleen tuova ja myös tasoltaan niiden väliin hivuttautuva bändi tuntuu hieman sokaistuneen oman taideteoksensa mittasuhteille. Levyn materiaali on melko monipuolista, mutta se ei oikein auta, kun tyhjäkäyntiä löytyy valitettavasti lähes joka biisistä.

Vähän kuin Empyriumin päivitettyä amerikkalaisversiota muistuttava avausraita Shards of Love on levyn herkintä ja vivahteikkainta antia, vaikka se joidenkin mielestä saattaa hetkittäin muistuttaa imelää high school -balladia. Muutenkin puhtaissa laulumelodioissa on paikoin turhan paljon paatosta, eikä niiden ennalta-arvattavuus ainakaan pehmennä tätä vaikutelmaa. David Goldin tuplattu lauluraita ja miehen honottava ääni eivät nekään kaiken aikaa ainakaan syvennä levyn tunnelmaa. Tunteikkaammin, rauhallisemmin ja tummemmin tulkitut pätkät esimerkiksi I Was Buried in Mount Pleasant Cemeteryssä toimivat sitä vastoin hienosti, eli miehessä on toisaalta myös potentiaalia.

Musiikillisesti rokkaavammat, varsin hyvin toimivat osuudet mainitun nelosraidan ja Into Exilen loppupuolella edustavat levyn rankempaa ääripäätä, jos muutamia tyhjästi kumisevia ärhäkämpiä black metal -osuuksia ei oteta huomioon. Väliin mahtuu Wet Leatherin Sentenced-rokkausta, Suicide Cargoloadin raskasta post-hardcorea ja Natural Technologiesin köpöistä Opeth-pastissia, ja tällaisten eritasoisten musiikillisten sohaisujen ansiosta The Green Album leviää lopulta käsiin. Kiekolta olisi voinut huoletta karsia puolet pois, sillä levyn jälkipuoliskolla Woods of Ypres ei enää itsekään tunnista oman ydinosaamisensa prinsiippejä. Kiekon kahdeksan viimeistä biisiä tarjoilevat toimivia teemoja vain harvakseltaan, mutta lätyn alkupuoli kuulostaa paikoin ihan mielekkäältä. Keskitasoa parempi levy siis, vaikka peiliin katsomisen varaa bändille reilusti jääkin.