Norja, norsecore, black metal. Siinä oikeastaan koko Iskaldin olemus kolmeen sanaan tiivistettynä. The Sun I Carried Alone on reilun puolen vuosikymmenen ikään ehtineen yhtyeen kolmas studiotäyspitkä, muttei suinkaan niistä parhain.

Viisikymmentä minuuttia vuonojen maan mustaa metallia sisältävä levytys on helposti lähestyttävä paketti sitä itseään ilman sen suurempia erikoisuuksia tai poikkeavuuksia. Jos totta puhutaan, tämäkin tekele olisi voinut ilmestyä vaikka viisitoista vuotta sitten, vain tullakseen hukkuneeksi maan parempien bändien varjoihin runsaudenpulan keskellä. Kun noista kulta-ajoista on jo aika jättänyt, on Iskaldin kylmä ja melodinen meno kuin tervehdys menneisyydestä. Erotuksena klassikoihin on kuitenkin seikka, ettei The Sun I Carried Alone ole sisällöltään sitä klassikkoainesta.

Runsaasti melodioita, nopeaa tempoa, terävää kitarasoundia ja ajottaisia fiilistelykohtia. Siinäpä koko setti tiukasti tiivistettynä. Mutta missä ovat ne tiukasti toimivat biisit ja räväkät kohdat, jotka edes jollain tavalla nostivat yhtyeen edelliset levyt kohtuullisen hyvälle tasolle? Nyt jäljellä ovat vain maittavat soundit, tavanomaiselta kuulostava, mutta silti varsin kelvollinen ärinälaulu ja nippu yhdentekeviä biisejä. Varsinaisesta biisilaadusta on tuskin jälkekään.

Liekö kyseessä sitten se niin sanottu vaikea kolmas levy, sillä The Sun I Carried Alone tuntuu tähän asti Iskaldin heikoimmalta levytykseltä. Yritystä löytyy, etenkin yksittäisten hyvien riffisuoritusten saralla, mutta kokonaisuus tuntuu aiempaa valjummalta, perushyvältä perusrouhinnalta. Black metal -täytettä sitä kaipaaviin norjalaishyllyihin.