Ei rakkautta ilman vihaa, ei elämää ilman kuolemaa. Ei kaunista ilman rumaa, ei viisautta ilman tyhmyyttä. Vastakohdat opettavat. Kerta kerralta on tosin vaikeampaa uskotella itselleen, että huonon musiikin kuuntelu opettaa arvostamaan hyvää musiikkia entistä enemmän.

Satanic Syndromen kohdalla uskottelu käy siksikin vaikeaksi, että bändin ikävästi housujen sisäpunttiin purkautuva debyyttialbumi on huonoin kuulemani gootti/meloblack-kiekko pitkään aikaan. Ongelmia on helppo listata aina muovisista ja ohuista soundeista todella epäinspiroituneisiin riffeihin ja melodioihin. Kun olen kuunnellut levyä viitisen kertaa, olen löytänyt siltä viisi kelvollisen kuuloista ideaa. Tohtori! Voiko ensiavun antamisen lopettaa siinä vaiheessa, kun uhri on muuttunut siniseksi 47 minuuttia sitten?

Elämme kieltämättä ajassa, jossa keskinkertaisuutta arvostetaan. Satanic Syndrome on hyvä esimerkki siitä, miksi keskinkertaisuuteen kannustaminen ei ehkä sittenkään ole maailman suurin synti. Bändi tarjoaa järkyttävän kehnojen ideoiden lisäksi muutaman sen luokan WTF-hetken, että mieli tahtoo järkkyä. Ein Traum In Rotin kuunteleminen on vähän kuin lukisi kliseistä satua, jossa on häiritsevän paljon kirjoitusvirheitä. Toivottavasti Satanic Syndromesta tulee vielä jonain päivänä keskinkertainen bändi!