Kolmatta levyä kuunnellessa ja vanhoja kritiikkejäni lukiessa, tietää että kyseessä on sama yhtye, mutta iso osa asioista jotka silloin häiritsivät eivät joko häiritse tai on saatu istumaan materiaaliin. Bändi on edelleen kallellaan funeral doomin suuntaan, mutta edustaa mielestäni enemmän death/doom -koulukuntaa. Ja tällä kertaa tuntuu että pahimmat gootahtavuudet ovat saaneet väistyä.

Toki yhtyeen materiaalissa edelleen on eeppis-pateettista fiilistä, mutta teatraalisen synkistelyn sijasta tunnelma on uskottavan melankolinen ja jopa depressiivinen. Kitaroissa on edelleen kevyesti särötty diskanttinen soundi, samaten vokalistin murinat sekä kurkkuhuuto vakuuttavat, eivätkä puhutut vokaaliosuudet toimi edelleenkään. Syntikkaa ja pianosoundeja on tälläkin levyllä roimalla kädellä, joskin tuntuu että useimmat ratkaisut tukevat kokonaisuutta huomattavasti paremmin.

Ordog askeltaa valitsemaansa polkua tasaisin askelin eteenpäin, onneksi jokainen askel tuntuu tuovan yhtyettä pikkuhiljaa kohti omaa musiikkimakuani, vaikkei kaikilta osin siihen koskaan kai kolahdakaan.