Imperiumi tiesi jo lähes kaksi vuotta sitten, että Candy Cane ja Oranssi Pazuzu olisivat sopivia splittikavereita. Yhtyeiden edellisten albumien julkaisujen korvilla tehty yhteishaastattelu kuvasi bändit kaavoihin kangistumattomina ärhäkämmän metallin, mm. black metalin, ystävinä, joita normit ja vakioasetukset eivät juuri kiinnosta. Tämä väljä määritelmä sopii bändeihin myös tänä päivänä.

Candy Cane ja Oranssi Pazuzu ovat vähän kuin extreme metalin Kuolleet Intiaanit ja Circle. Candy Cane ja Kuolleet Intiaanit elävät äkkivääristä ratkaisuista, repivyydestä ja yllättävistä, oudonkuuloisista suvannoista, kun taas Oranssi Pazuzu ja Circle luottavat lähes transsinomaiseen, omalaatuiseen pulssiin, joka kuljettaa biisit omiin sfääreihinsä. Sikäli vertaus ei tosin toimi loppuun asti, että Inkkareissa on sattumoisin vaikuttanut yksi Oranssi Pazuzu -hemmo, joka on kuullakseni kuljettanut Inkkari-vaikutteita myös uuteen bändiinsä. Splittikumppanien lähestymistavat ovat lopulta joka tapauksessa varsin erilaiset, mutta bändien pelkäämättömässä asenteessa on paljon samaa.

Candy Canen ärhäkän äkkivääryyden kääntöpuolena on kuitenkin valitettavasti se, että yhtyeen biiseistä on todella vaikea saada otetta. Oikeastaan vasta bändin viimeisessä raidassa, 29112008:ssa, kipakka black/death metal -vaikutteinen crossover saadaan tasapainoon kevyempien, lähes psykedeelisten väliosahimmailujen kanssa. Siinä missä Candy Canen vuorottelu suoraviivaisen ja huuruilevan ilmaisun välillä muissa kappaleissa kuulostaa lähinnä päämäärättömältä ja itsetarkoitukselliselta, kertoo levyn viitosraita lopun polyrytmisine kitarakudelmineen huomattavasti paremmin bändin reseptin potentiaalista. Mielestäni Candy Canen viisi kappaletta, etenkin tyhjänpäiväisesti huitova ja rähjäävä 10091989, ovat kuitenkin heikompaa materiaalia kuin vuoden 2009 Jaula-albumi.

Onneksi Oranssi Pazuzu osoittaa heti pelinavausraita Ole Muukalaisella, kuka on herra tällä splitillä. Alun synkeät kitaramaisemoinnit ja niistä käynnistyvä, oivasti raskaahkoa black metalia, psykedeelistä kitarointia ja taustahuminaa yhdistelevä äänimassa kertovat nimittäin Oranssi Pazuzun kohdalla aivan uudenlaisesta päämäärätietoisuudesta. Jopa selkeästi jamitteleva väliosa pidetään sopivan kompaktina, joten Ole Muukalainen on kaikkiaan mitä mainioin kappale. Lähes sama taso pysyykin sitten läpi Oranssi Pazuzu -puolikkaan; tavanomaisempaa, debyyttilevyn sudenkuopat mieleen tuovaa Torni-veisua lukuun ottamatta. Päämäärätietoisuuden lisäksi Oranssi Pazuzu on tälle julkaisulle löytänyt poikkeuksellisen kyvyn pitää biisinsä intensiivisinä, vaikka tempo ei olisikaan kovin korkea. Kekseliäät rumpukompit, bassokuviot ja biisirakenne rakentavat esimerkiksi Unihämähäkissä todella kiehtovan pohjan, jonka päällä kitarat, koskettimet ja yksiulotteisuudessaan soundiin jollain tavalla maanläheisyyttä tuova laulu toimivat lisämakua tuovina täytteinä eivätkä pelkästään pahvinmakuisina koristeina. Bändin debyyttialbumiin verrattuna erilaiset vaikutteet on mielestäni saatu huomattavasti paremmin balanssiin, eivätkä mitkään vaikutteista kuulosta enää karikatyyrimaisilta. Ennen kaikkea Oranssi Pazuzun musiikissa lukuisat eri elementit palvelevat nyt kokonaisuutta, eivätkä kuulosta irrallisilta, pintapuolisilta sutaisuilta.

Candy Cane ja Oranssi Pazuzu ovat siis tällä splitillä matkalla hieman eri suuntiin, mikä valitettavasti ei Candy Canen kannalta ole positiivinen juttu. Bändi tuntuu nyt nimittäin karkaavan pahasti ainakin minun makualueeltani. Oranssi Pazuzu tuntuu puolestaan kehittyneen jopa odottamattoman paljon. Yhtye on karsinut oikeastaan kaiken turhan pois ilmaisustaan ja tiivistänyt sitä perin mallikkaaseen muottiin. Lisäksi neljä biisiä näin omintakeista materiaalia on vallan passeli annos. Kyseessä on siis kaksijakoinen, mutta onneksi päätteeksi palkitseva splitti.