Kun muistelen norjalais-portugalilaisen Ava Inferin kolmea edellistä täyspitkää, mieleeni tulvii lähinnä määreitä kuten taiteellinen ja introvertti, jopa itseriittoinen. Vaikka kaikki yhtyeen aiemmat albumit ovat arvosteluhetkellä maistuneet minulle vähintään kohtalaisesti, en voi sanoa kuunnelleeni niitä juurikaan sen jälkeen. Siksi olinkin hieman yllättynyt, kun luin parin vuoden takaisesta Blood of Bacchus -arvostelustani seuraavat sanat: ”Rune Eriksenin kunnianhimon ja taidot tietäen jaksan uskoa, että mies tulee myös tämän projektin nimissä tekemään jotain merkittävää, mutta Blood Of Bacchus ei vielä ole tuo levy.” Vielä positiivisempi yllätys on, että Onyx on selvästi Ava Inferin paras albumi, ehkä jopa jo se Erikseniltä odottamani merkittävä tunnelmametalliteos.

Albumin käynnistävä nimiraita menee vielä vähän kuin lämmitellessä, sillä Onyx on edellislevyjen hengessä etenevä, hieman kulmikas ja puoliraskas, hitusen gootahtavakin sävellys. Levykokonaisuuteen puhalletaan kakkosraita The Living Endistä lähtien kuitenkin aivan toisenlaista henkeä. Paikoin kulmikkuus on tyystin poissa, ja tilalla on ilmava, tunteikas, kaikin puolin iskevä mutta kuitenkin monitahoinen sävelmatto. Myös Carmen Susana Simõesin laulu on monipuolisempaa, tummempaa ja sulavalinjaisempaa kuin koskaan aiemmin. Toden totta, Rune Eriksen on säveltänyt levyn, jota voidaan pienellä varauksella – onhan alla vasta vajaa kymmenen kuuntelukertaa – verrata sellaisiin tunnelmallisen metallin suuriin nimiin kuin The Gathering, Madder Mortem ja In the Woods....

Vaikka Ava Inferia ei edelleenkään kutsuisi popahtavaksi, on Onyx kiistatta bändin suoraviivaisin ja melodisesti iskevin tekele. A Portal jatkaa The Living Endin iskevillä linjoilla, joskin riffeiltään hieman raskaammin, ennen kuin nelosraita ((Ghostlights)) heittää päälle salaperäisemmän viitan, joka muistuttaa jälleen Ava Inferin aiemmilta levyiltä tutusta, teatraalisemmasta ilmaisusta. Myös Majesty on hitaammin aukeava biisi, jossa on kuitenkin hienoja laulu- ja kitarajuttuja, joista Onyx paljolti hengittääkin. Levyn todennäköisesti kaunein sävellys on kuitenkin jo nimellään erääseen kulttileffaan viittaava ja siitä useammankin puhesamplen lainaava The Heathen Island. Juuri tällaista kiireetöntä, kitarasovituksiltaan monitasoista ja melodisesti tunteisiin vetoavaa musiikkia on Ava Inferi parhaimmillaan. Vähän päälle yhdeksänminuuttinen biisi on oikeastaan kaikkea muuta kuin metallia, vaikka kitarat ajoittain painokkaasti puhuvatkin.

The Heathen Island on Onyxin luomakunnassa ehdoton kruunu, johon kahta jäljellä olevaa kappaletta olisi epäreilua verrata, ellei etenkin By Candlelight & Mirrors olisi niin hyvä biisi kuin se on. Se on nimittäin The Living Endin ja A Portalin ohella sitä lätyn hieman suoraviivaisempaa antia. Itse asiassa veisu saattaa hyvinkin olla lätyn helppotajuisin veto, minkä sanon täydellä kunnioituksella hienoa kappaletta kohtaan. Myös Venice in Fog kasvaa hienosti ja luontevasti loppua kohti, ja mikä tärkeintä, sekään ei huonossa mielessä toista mitään levyllä jo kuultua.
Onyx ei ole täydellinen levy, mutta silti se tuntuu tässä hetkessä kaikesta Blood of Bacchusin yhteydessä sanomastani huolimatta paremmalta albumilta kuin mitä uskalsin Ava Inferiltä todellisuudessa ikinä odottaa. Onyxin kohdalla uskon myös, että levy pakottaa kuuntelemaan itseään myöhemminkin.